Hän, joka oli ajatellut: »En koskaan voi olla, onneton tällä saarella.» Nyt hän oli tulossa onnettomaksi!
Hetkisen hän seisoi otsa rypyssä. Sitten hän laskeutui istumaan auringon lämmittämälle soralle, veti polvet leukaansa saakka ja mietti. Outo, jäytävä kipu, kurjuuden tunne, valtasi hänet.
Paljoa myöhemmin hän selitti itselleen sen johtuneen säälistä, kun hän ajatteli, että Mount oli erotettu tytöstä, jonka kuva oli kellon kuoressa.
»Tietystikin tyttö kuvittelee, että Mount on hukkunut ja ettei hän enää milloinkaan näe häntä. Se on hirveätä hänestä ja luonnollisesti myös Mountista. Senpätähden hän on niin huonolla tuulella; häntä kalvaa se epävarmuus, kuinka kauan kestää, ennen kuin hän näkee tytön jälleen… jos näkee.»
Vilpittömästi puhuen, Margaret ei aavistanut, mitä hänen sydämessään tuntunut pistos, kurkkuun kohonnut möhkäle, jäytävä, kalvava tuska merkitsivät. Saatuaan ensimmäisen vihjauksen sydämessään piilevästä, alkuaikaisesta väijyjästä hän tuli murheelliseksi, hätkähti…
Tuntia myöhemmin hän asteli rauhattomana edestakaisin (paljain jaloin, sillä kumikengissä alkoi näkyä pahoja kulumisen merkkejä ja hän säästi niitä kiipeilläkseen ne jalassa kallioilla). Hän käveli sinne tänne hietikolla kytevän, tukahdutetun nuotion lähettyvillä. Paikkansapitämättömillä verukkeilla hän koetti tukahduttaa toista liekkiä, joka oli viriämässä hänen rinnassaan.
»Varmasti saapuu vielä toinenkin laiva», järkeili hän.
Mielenhaikeus ja mustasukkaisuus kytivät… tukehtuivat … Pannessaan kelloon varovasti omien helyjensä joukkoon kallionhalkeamaansa hän päätti antaa sen Mountille heti, kun tämä sitä kaipaisi. Mutta hetkisen kuluttua hän otti kellon jälleen esille — veti tulitikkurasian piilostaan ja sijoitti sitten ne molemmat huolekkaasti silmäänpistävälle kohdalle sille kivelle, jolla Mountin oli aina tapana istua. Hän odotti Mountia…
Hän ajatteli: »Minnehän hän lienee mennyt? Mitä hän on saattanut löytää? Missä hän on?»