Sillä aikaa Mount oli odottamassa — vimmoissaan odottamassa pienen kylän postitoimistossa saaren lumirajan yläpuolella. Lumi peitti maantietä ja reunusti puroa, jonka vesi oli läpinäkyvän kristallikirkasta, kirkkaampaa, puhtaampaa kuin rantakallioiden putouksessa. Huikaisevan sinivalkoinen lumi verhosi kaukaisia, huippulatvaisia vuoria; lähempänä se päällysti metsäomenapuista kasvatettua aitaa, saniaisia ja vaaleanvihreitä, villejä orjantappuroita, joita kasvoi niin runsaasti kaikkialla tässä kolkossa kyläpahasessa, niin syrjäisessä niin kylmässä…
Pienen toimiston tukahduttavan ummehtunut ilma pani Mountin yskimään, kun hän odotteli vastausta puhelinsoittoonsa, kiihkeihin sähkösanomiinsa, kaikkiin ponnistuksiinsa, joilla hän oli koettanut saada tietoja kaupungista.
»Kestää kauan!» huomautti ristikon takana istuva, madonnankasvoinen postinhoitajatar, jolla oli musta shaali ja sininen esiliina. »Kestää kovin kauan!»
Kaukana rannikolla, lumirajan alapuolella, lämpöisellä aurinkoisella vyöhykkeellä puuhaili Margaret, myöskin odottaen, ja hänestäkin »kesti kauan», joten se päivä tuntui hänen saarella viettämistään pisimmällä.
Hän jupisi hiljaa: »Mikähän häntä viivyttää?»
XII luku
Kielten helähdys
I
Auringon laskiessa Mount palasi, ja hänen muassaan oli — yllätys. Se oli kuluneella nuoralla köytetty kotelo. Keikutellen, nykien ja vetäen sitä selkänsä takana nuorasta hän toi sen leirille ja huomautti: »Vähän taloustarpeita, neiti Verity» (lausuen sanat tavattoman hilpeästi).
Heti Margaret ajatteli: »Hän on yhä kovin äreissään.»