»Aiotteko laulaa?» tiedusti Margaret.
Sillä Mount oli ottanut kotelosta harmillisen soittokoneen, villien ja maailmallisesti viisaiden silmätikun.
»Haluan vain koettaa, onko tämä vietävän vehje vireessä», vastasi Mount — lyhyemmin kuin itse huomasikaan.
(Paljoa myöhemmin hän kysyi Margaretilta: »Mitä tarkoititte saneessanne, että olin 'petomainen’? Olin olevinani teille niin kovin kiltti.»)
Hän näppäili ukulelen kieliä. Niiden puolittain inhimillinen värinä levisi taivaalliselta tuoksuavaan ilmaan.
»Se tuntuu olevan kunnossa», virkkoi Mount, soitellen.
Margaret selvitti kurkkuaan. »Laulakaa! Laulattehan?»
»Niinpä niin. En ole oikeastaan perehtynyt tähän vehkeeseen… Juurihan sen löysin… Tahdotteko polttaa noita kaitselmuksen lahjoittamia savukkeita?»
Omaksi ja Mountin kummastukseksi Margaret ei tahtonut polttaa.
Tänä iltana hänestä tuntui kuin hän olisi taaskin ollut »pelkkiä hermoja», mutta polttamisen hän ei uskonut nyt rauhoittavan niitä. Hill-kadun varrella hän oli ollut pinttynyt ja kiihkeä tuoksusavukkeiden polttaja — mihin hän oli tottunut huoneensa ummehtuneessa ilmassa. Täällä se tapa oli jäänyt pois, samoin kuin monet muutkin tottumukset — venyttelevä puhetapa, cocktailin himo, suupielien laskeminen alaspäin, vaistomainen huulipuikon käyttö, kaikki sellainen, mikä ei ollut synnynnäistä terveessä tytössä. Miehen poltellessa tupakkaa ja soitellessa hän istui matalalla kivellään ja lisäili nuotioon oksankappaleita.