Eikö Mount aikonut puhua hänelle koko iltana?
Vihdoin kuului kielien pehmeän helkynnän seasta miehen ääni: »Ettekö te osaa laulaa jotakin, neiti Verity?»
Margaret pudisti lyhyttukkaista päätään. »Mutta mielelläni kuuntelen —»
Huvilassa oli Jack Verity usein laulanut, ja hänen pieni tyttärensä (joka polvenkorkuisena oli seurannut häntä pukeutumishuoneen parranajopeilin luota höyläpenkin luokse tai aittaan) oli kuunnellut heltyneenä tai ihastuneena.
»— Isäni lauloi niin kauniisti. Ne olivat kaikki vanhanaikaisia lauluja, joita en usko kenenkään kuulleen paitsi äitiäni ja minua! Mielilauluni oli — niin, tietysti pois muodista… 'Vanha kentyckilainen koti' —»
»Mutta kyllähän minä sen osaan.»
Hän näppäili kieliä hiljaa. Hänellä oli herkkätuntoiset sormet, jotka osasivat houkutella kala-paran otteeseensa ja puristua naisenkäden hermoihin niin, ettei nainen ikinä unohtanut niiden kosketusta! Niillä sormillaan hän houkutteli alkusoiton sielun kuuluville. Sitten hän alkoi laulaa miellyttävän, himmeän soiton säestämänä. Hänen äänensä oli sametinpehmeä baryton, kouluttamaton, erehtymätön; se tapasi täsmälleen jokaisen nuotin, osui jokaisen sellaisen kuulijan heltyneisiin hermoihin, jolla on kuuleva korva.
»Nyt nuoret ne palkeilla leikkiä lyö, ilo hilpeä ilmoille raikuu. Kova aika saapuu, ja edessä on työ, ja kaihoten laulumme kaikuu.»
Hänen obligatonaan olivat pienet laineet, joiden ääni oli kuin silkin kahinaa, nuotiotulen hiljainen lepatus…
Ei millään sanoilla voi kuvata äänen kauneutta; sitä on mahdoton selostaa. Se välähtää ohitse nopeasti kuin valo, jota ei millään valokuvvauskoneella, ei millään väreillä voida jäljentää. Se on samanlainen kuin hetken kauneus, jolle emme lakkaa huutamasta: »Oi, viivy! Olet niin ihana.» Eikä siihen huutoon saada muuta vastausta kuin ihanuuden katoaminen.