Hyvin hiljaa nuori Mount lauloi:
»Älä itke, neitonen, anna murheen mennä, kaikuessa hontelon aatoksissa lennä kotirattoon rauhaisaan Kentuckyssä asumaan.»
Äänien ja soittimenkielien tenhovoima saaren yössä!… Yhä kuului laineiden kohinaa, liekkien lepatusta, nukkuvan maan kohdalla henkivän tuulen huokailua.
V
Mountin reipas puheääni särki lumouksen. »Vuosia sitten kuulin tämän vanhan sävelen ja ehdottomasti oikein. (Esitin sen kai kokonaan väärin.) Se on varmasti yhtä hyvä kuin nykyiset, uudet ja 'hienot’, eikö teistäkin?»
Margaret (joka näkyi tummana hahmona nuotion hehkua vasten, vain helmissä vaaleanpunerva välke) ei voinut vastata heti.
Mount oli näppäillyt soittimen kieliä aavistamatta, mikä muu kieli oli värähdellyt.
XIII luku
Yöllistä vapautta