Työnnettyään vaipan syrjään hän nousi pystyyn ja veti kumisaappaat jalkaansa. Sitten hän muisti, että hänen oli tunkeuduttava pensaikon lävitse, ja riisui saappaat jälleen pois pannakseen ensin jalkaansa paksut golfsukat. Myöskin hän otti käteensä karsitun oksan, jonka piti olla hänen alppisauvanaan. Niin varustautuneena hän lähti kiipeämään, noudattaen puron vartta. Aluksi hän kapusi hitaasti, varovasti, hiljaa (ettei herättäisi toisessa luolassa nukkuvaa miestä), mutta sitten hän joudutti vauhtiaan. Jokaisen askeleen jälkeen lisääntyi seikkailun tuottama nautinto, ja siihen punoutui öisen vapauden tunnetta.

IV

Öinen vapaus… kummallisia sanoja, joita on käytetty määrätystä sieluntilasta. Jotkut ihmiset uskovat varmasti sielun unessa voivan irtautua maahan sidotusta ruumiista. Ihan tosissaan nämä ihmiset luulevat voivansa erottaa sellaiset yöt, joina heidän sielunsa on siten liikkeellä, niistä öistä, joina heidän sielunsa (lihan vankina) ei jaksa vapautua, joina heidän sielunsa ei »ole poistunut». Ne yöt ovat väsyttäviä. Olkoonpa uni ollut vaikka kuinka sikeätä, se ei ole virkistänyt.

Uni on yhäti tutkimaton alue. Tiede tunnustaa, että öinen tilamme on elämämme suurimpia ongelmia…

Ehkä Margaretia hänen entisen elämänsä aikana, jolloin hän tanssi aamusarastukseen saakka ja nukkui päivänvalossa, vaivasi yöllisen vapauden puute. Saarella oli sikeä nukkuminen edistänyt hänen parantumistaan…

Mutta tänä iltana oli Margaretin sisäinen minä hänen valvoessaankin täydellisesti »vapautunut» ikäänkuin hän olisi nukkunut — niin, silloinkin kun hän liikkui oudon hopeiselle hohtavassa maailmassa, jollaisia hopeiset unelmamaisemat ovat.

Rajattomana ja värittömänä seutu kohosi, leviten hänen ympärilleen. Kuun vuorilta näyttävät kalliot reunustivat toistensa takana olevia kumpujonoja, jotka olivat kuin norsunluuta hopeisella pohjalla.

Läheiset kivet näyttävät norsunluulta, niiden välissä kasvavat sekavat pensaat hopeakudokselta. Hänen oma kätensä oli kuin marmorista veistetty… Ruskeasta hameesta ja sinisestä villapaidasta oli väri kadonnut, ja kaikessa oli kuutamon sinertävän kalpea leima, joka olisi ollut kammottava, jollei se olisi ollut niin kaunis. Oi, hopeavivahteiden sinfoniaa! Hennoista koivunrungoista välkkyvä, haavanlehtien alapinnoista värähtelevä hohde levisi ikäänkuin timanttien tähdittämänä hämähäkin kudoksille — kyyhkysenhöyhenten, kissankäpälien, terälehtien tuppien harmaata väriä oli luomassa vivahduksia avaraan, outoon maisemaan… Harmaata, joka välähteli kuin kalansuomukset, harmaata, pehmeätä kuin ohdakkeessa, samanlaista kuin naisen vaaleneva tukka, kesäkuun taivaan harmaata, helmiäisen hohtavaa harmaata, kirkkaiden lapsensilmien harmaata, järvenpinnan väreiden harmaata — kaikkia niitä vivahduksia näkyi, vaihtuen, sekaantuen toisiinsa, värittömässä, mutta kuitenkin värikylläisessä maisemassa, jota yöllistä vapautta nauttiva Margaret katseli astellessaan eteenpäin.

V

Pian lakkasi maaperä kohoamasta, eivätkä hänen pehmeäpohjaiset jalkineensa lainkaan kapsahdelleet sametinpehmoisella ylätasangolla. Oksat hipoilivat hänen hamettaan. Se kahina ja hänen oma hiljainen hengityksensä olivat ainoat kuuluvat äänet. Hän oli huomannut mukavammaksi luopua kantamasta kilisevää helyketjua, ja nyt se oli tallessa hänen kallionsa syvennyksessä. Hänellä oli muassaan vain helmet, jotka kuutamossa välkkyivät hänen kaulallaan.