Hän asteli tietään, unohtaen kaiken muun paitsi yksinäisyyden riemua… Kuten pienet tähdet häipyvät valtavaan valoon, samoin hukkuivat kaikki Margaretin omat ajatukset… Ei ollut ainoatakaan kuvaa sekoittamassa viehättävää, tenhoista näkyä. Hänen sydämensä kieli, jonka heräävä tunne oli näpäyttänyt liikkeeseen, oli tauonnut värähtelemästä. Hän ei ajatellut sitä miestä, jonka käsi oli kieltä koskettanut. Enää ei hänen korvissaan kuulunut Mountin silkinpehmeän, sydäntähellyttävän barytonin kaiku. Hän, jonka rinnassa joitakuita tunteja sitten oli intohimo alkanut kuohua, ei tällä hetkellä edes huokaissut… Hän ei tuntenut, kuinka hän nautti yksinäisyydestään. Äänettömänä hän asteli tahdikkaasti eteenpäin. Häntä ei häirinnyt ainoakaan nimi, ei ainoakaan kuva. Hän oli niin kaukana maasta, niin kaukana ruumiin tasosta, sen riemuista, sen tuskista! Hän oli saanut takaisin sekä ruumiin että sielun terveyden, mutta ei ollut tietoinen kummastakaan.
Hän liikkui henkenä henkimaailmassa, kuun viehättävässä, jäisessä, persoonattomassa välkkeessä.
VI
Kirkas hohde himmeni. Hopeista järveä muistuttavan maiseman yli näytti kiitävän tummia väreitä, öinen taivas alkoi vetäytyä pilveen…
Margaret ei huomannut sitä, ennenkuin hänen tietoisuuteensa oli tunkeutunut silmäänpistävämpi seikka. Hän oli nähnyt aaveen.
Se oli kadonnut, ennenkuin hän ehti »tointua».
Mutta… Varmastihan hän oli sen nähnyt? Se oli liikkunut täydessä kuutamossa — tanakka miehen hahmo, ja tuuhea tukka oli loistanut hyvin kirkkaasti monivivahteisessa hopeahohteessa. Niin, se oli ollut vain kivenheiton päässä hänestä, kylpien yliluonnollisen kirkkaassa valossa! Ja silloin oli kuu äkkiä peittynyt pilveen. Kun se jälleen alkoi paistaa, oli hahmo kadonnut. Margaret oli nähnyt sen selvästi niin kauan, että olisi ennättänyt laskea kuuteen — ajatelkaa — yhtä selvästi kuin te näette sormenne tämän kirjan sivulla. Sitten vilahdus, ja se oli poissa!…
»Haamu?» äänsi Margaret epävarmasti. Vieläkin tuntui siltä kuin hänen oma henkensä olisi vasta juuri äsken palannut.
»Tietysti! Arvaan, kenen haamu se oli…»
Hän ei ollut säikähtänyt. Aina hän oli kuvitellut, että jos jonkun tutun ja rakkaan (esimerkiksi hänen nuorekkaan isänsä) henki näyttäytyisi hänelle, hän kyllä säpsähtäisi, mutta ei pelkäisi. Kun hän nyt ollessaan yksin tässä lumotussa maisemassa oli nähnyt, kuten hän itse luuli, aaveen, ei hänessä ollut rahtuakaan sellaisesta kauhusta, joka olisi nostanut jokaisen aaveita pelkäävän ihmisen sydämen kurkkuun…