Margaretia ei vaivannut se pelko.
VII
Sillä samoinkuin kaikkein kaunis ei ole yhtäläinen ja se, mikä tuottaa toiselle riemuista nautintoa, ikävystyttää toista, samoin on meillä kullakin omat hirmumme.
Jotkut pelkäävät pimeässä. Toisissa taas pienet, suljetut paikat herättävät kauhua ikäänkuin he olisivat elävänä haudatut. Käärmeiden pelko, joka muutamissa on niin elävä, on hyvin tunnettu Edenin taruna. Monet miehet, jotka pelkäävät naisten hiirikammoa, säikkyvät itse pelkkiä yöperhosia. Margaretia oli aina peloittanut se, mikä nytkin oli tulossa. Silläkin hetkellä, jolloin hopeisesta loitsumaailmasta palasi tosielämään ja ajatteli: »No, niin, minua väsyttää», kääntyen samaa tietä takaisin, lähestyi se häntä…
VIII
Se lähestyi lounaasta, peitti kuun ja vähitellen täytti raikkaan, merituoksuisen yöilman kaivosonkaloita muistuttavalla raskaalla tunnulla.
»Kuinka painostavaksi ja helteiseksi ilma muuttuu», mietti Margaret, »melkein kuin…»
Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan.
Sitten hän tunsi koko jännittyneessä olemuksessaan, mitä oli tulossa.
Se valtasi hänet äkkiä samoin kuin maanjäristyksen aavistus, joka (monien kilometrien päässä) aiheuttaa Uuden Seelannin naisille äkillisiä pyörtymyskohtauksia. Hän pudotti alppisauvansa maahan.