»Se se on!» varoitti häntä jokainen värisevä hermo.
Tunnettuaan sen hän myöskin näki sen. Ensimmäinen koukerteleva salama välähti pilvissä.
Ja sitten hän sen kuuli, äänen, joka hyydytti hänen vertaan, pani hänen jäsenensä vapisemaan, hänen suunsa meni ammolleen ja silmät laajentuivat kauhusta, leikattu tukka nousi pystyyn. Hänen takanaan kiiri raivostuneen pedon karjuntaa muistuttava, kaukainen, epäselvä jyminä.
Hänen ainoa hirmunsa…
Ukkosilma…
XIV luku
Kaksi kauhua
I
Sen hetken jälkeen hän ei enää selvästi tajunnut mitään, ei aikaa, ei etäisyyksiä, ei juoksemansa matkan pituutta; hän ei tiennyt, kompastuiko hän kahdesti vai kolmasti, kellahtaen pitkin pituuttaan pensaikkoon, joka repi hänen ihonsa naarmuille…
Hänen takaansa kuuluva uhkaava kumina antoi hänelle siivet.