Koska en ollut siellä, on minun sommiteltava näystä oma mielikuvani, joka saattaa olla oikea, mutta voi olla olemattakin. Minun on koottava sen yön näkemykset, äänet ja tunnelmat yhdeksi kokonaisuudeksi… Se, mitä olen näkevinäni … no niin, se ei ole paljoa. Välähdyksien väliajoilla lienee näkynyt vain sysimustan purppuraisia ainejoukkoja — paikallaan olevia, indigolle vivahtavia möhkäleitä (kallioita), hitaasti, raskaasti vyöryviä, riippuvia, viinirypäleenpurppuraisia röykkiöitä (ukkospilviä). Vain silloin tällöin paljasti taivaalla välähtävä sinertävä, smaragdinvärinen salama usvaisen meren ja rosoiset niemet, valaisten myöskin hyvin selvästi sen kalliononkalon kaikki pimennot ja sopukat, jossa he olivat, muistuttaen komeroon sijoitettua, elävää veistosryhmää, säikähtynyt, vapiseva tyttö ja häntä käsivarsillaan turvaava nuori mies (mitäpä hän tiesi tai välitti siitä, oliko mies nuori vai vanha, vai oliko hän ehkä nainen — hänen äitinsä, minä tai kuka tahansa).
Entä äänet?… Tykkien jyskeen tapainen myrskyn pauhu — »yhteen läjään samalla kertaa tyhjennettyjen tuhansien hiilivaunujen ryminä» olisi jokapäiväisempi vertaus — puron ja putouksen paisuva kohina, ukkossateen jatkuva, moniääninen räiske. Silloin tällöin tuntui ukkonen vaimenevan… Silloin aina Mountin vyötäisiä kiristävä ote hölleni hiukan. Mutta myrskyn sinfonia alkoi uudelleen, ja taaskin puristus tiukkeni. Pienet kasvot painautuivat epätoivoisemmin hänen olkaansa, kaulaansa, hänen likintä jäsentänsä vasten… Hän tunsi tytön sydämen taaskin sykkivän rajummin hänen rintaansa vasten. Ja sitä kesti tunnin, toista tuntia…
V
Vihdoin hän taaskin tunsi tytön huulien liikkuvan korvaansa vasten ja kuuli aran soperruksen:
»Olen hirveän pahoillani… hirveän häpeissäni. Mutta en — en mahda sille mitään.»
»Niin, Margaret, tiedän, ettette mahda!» keskeytti Mount lohduttavasti, samalla rohkaisevasti tiukentaen tytön tutisevaa käsivartta puristavien sormiensa otetta. »Tiedän, ettette mahda, mutta mitäpä siitä? Monet ihmiset ovat samanlaisia hyvin monet! He ovat aina silmittömästi kauhuissaan ukkosilmalla. Ei vain —»
»Ajatelkaahan!» jupisi tyttö väristen. »Vähää ennen kuin te tulitte… luulin kuolevani… En olisi ollut siitä kovin pahoillani, koska silloin en olisi kuullut… Voi!» Hänen hento ruumiinsa vapisi päästä jalkoihin saakka, niin että Mountkin tutisi. »Nyt se alkaa taaskin. Luulin sen olevan ohitse… Älkää jättäkö minua yksin… Olen pahoillani, mutta ettehän jätä?»
»En jätä, kunniasanallani… Kunpa minulla olisi tilkka konjakkia teille!»
»Se ei auttaisi vähääkään. Kunhan vain… lupaatte pitää minusta lujasti kiinni, kunnes se on ohi.»
»Hyvä, hyvä, rakas! (En voi pitää teitä tiukemmin kuin te pidätte minua.) Tuo hornamainen melu se vain… Hyvä Jumala! Se kuulosti samanlaiselta kuin miinan räjähdys. Mutta ei se ole vaarallista, tiedättehän sen… Se tuntuu niin kamalalta luonnollisesti sen tähden, että koko ajan täällä ollessamme on ollut niin kaunis sää, maidonlauha… Ja sitten tällainen myrsky! Vastakohta on niin järkyttävä… Samoin kuin jos joku tavallisesti herttainen ihminen äkkiä saa raivoisan puuskan… Eikö se olekin paljoa masentavampaa kuin se, että joku sellainen, joka usein vimmastuu, alkaa riehua?… Älkää välittäkö siitä! Tätä ei voi jatkua… Älkää katselko salamia!… Ehkä se on pilven viimeinen lieve.»