Mutta se ei ollut viimeinen lieve. Yhäti kesti myrskyä. Yhä aika vieri.
Aika vieri, ja he, jotka tunsivat ja kuulivat toistensa jokaisen liikahduksen, näkivät toisistaan ainoastaan salamien välähtäessä tumman hahmon, vaalean käden, sinertävät kasvot, silmien ja helmien välkkeen. Tytön sopertava ääni kuului Mountin rinnalta.
»Pidättekö minua pahimpana tapaamananne pelkurina?»
»Oi, älkää olko hupakko! Pelkäätte ainoastaan tätä. Pidän teitä rohkeana. Te olette ollut rohkea kaikessa muussa. Niin olette! Olen nähnyt sen, Margaret.»
»Kuka muu hyvänsä luulisi minua mitä kurjimmaksi raukaksi… Olen koettanut muistaa olevani merimiehen tytär … Mutta kuka tahansa arvelisi —»
»Heidän ei pitäisi, se on varma», keskeytti Mount. »Maailmassa ei liene ainoatakaan ihmistä, joka ei pelkäisi jotakin.»
»Luuletteko niin?… Luuletteko tosiaankin niin, herra Mount?»
»Varmasti.»
»Mutta sittenkin», intti Margaret arkana, »eikö sellaisiakaan, joiden otaksuttavasti pitäisi olla rohkeita? Eikö edes merimiesten tyttäriä?»
»Minkä tähden? Sen enempää kuin merimiehiäkään», tokaisi rohkaisevasti tumman hahmon ääni pimeydestä. »Usein kehutaan jotakin sankaria ja vakuutetaan, ettei 'hän milloinkaan pelännyt'. Se on hölynpölyä. Hän lienee aina hillinnyt pelkonsa, mutta jos hän on ollut kuolevainen, on hänkin joskus pelännyt, se on varma.»