»… Olen taitanut sen unohtaa.»
Hän ei tosiaankaan muistanut, oliko hän puhunut siitä Claude Oddleylle vaiko punatukkaiselle Ericille. Siitä oli ihan liian pitkä aika… Ja olivathan ne pojat olleet sellaisia lapsia! Kuinka hän voisi muistaa heidän vertauksiaan?
Mountin syvä ääni kuului pimeästä.
»Olette siis aprikoinnut, onko rakkaus hupaista, niinkö? Oi! Älkää koettako ottaa siitä selkoa!» neuvoi hän. »Pysykää loitolla koko hommasta!… 'Romanttisuutta?' Elämässä on paljon hauskempaa kuin se! Koko rakkauden ihannoiva ylistely on varmasti suureksi osaksi suunpieksämistä.»
»Kas niin! Onko teillä nyt se kanta?»
»Se on silminnähtävästi järkevin.»
»Eikö siinä siis ole mitään muuta? 'Maya: haaveilua'? Mutta», huomautti tyttö, takertuen asiaan, »jollei siinä olisi mitään muuta, niin ette sitä pelkäisi».
»Hyvä Jumala, enhän ole väittänytkään, ettei siinä olisi mitään muuta, rakas lapsi. Olen vain, kuten jo mainitsin, päättänyt pysytellä kaukana siitä», selitti Archie Mount käsivarret edelleenkin koko ajan kierrettyinä tytön ympärille. »Minä puolestani en antaudu siihen vaaraan! Enkä tekisi sitä teidänkään sijassanne», varoitti hän. »Älkää tehkö sitä, jos olette viisas —»
Sitten hän äkkiä vaikeni.
Nyt syntyneen äänettömyyden aikana Margaretin olisi pitänyt tuntea jotakin, jotakin sähköistä, joka ei johtunut ulkosalla riehuneesta myrskystä; luolassa, jossa he istuivat sylikkäin, muuttui ilmakehä äkkiä jännittyneeksi kokonaan riippumatta helteestä. Mutta hän oli sellaisessa mielentilassa, ettei tämä sanoma tehonnut häneen. Se jäi häneltä huomaamatta.