Hän muisti vain (nyt, kun he olivat pysähtyneet pohtimaan rakkautta), että hänellä oli tuhansia kysymyksiä esitettävinä kumppanilleen kokonaan toisesta asiasta. Hän oli aikonut, niin pian kuin sattuisi sopivaa aikaa, tiedustaa ensiksi: »Herra Mount. Mitä te oikeastaan salaatte minulta tästä saaresta, jolla nyt olemme?» Mutta nyt he olivatkin puhelleet ikäänkuin ei sellaista saarta olisi olemassakaan. Tavatonta. Ikäänkuin he olisivat olleet väliajan päättymistä odottava tanssipari… tahi lukiokumppanuksia istumassa ja keskustelemassa myöhään yöllä asuinpaikassaan…
Nyt hän kuitenkin kysyisi Mountilta.
Mutta heti pyyhkäisi uusi ajatus ensimmäisen kysymyksen hänen mielestään.
Hän huudahti hätääntyneenä. »Minkä tähden sydämenne jyskyttää tuolla tavoin? Voitteko pahoin?»
»Voinko pahoin?» toisti mies hyvin äreästi. »En. Pahoin? En tietystikään. Eikä jyskytys kuulukaan sydämestäni», jupisi hän liikahtaen.
Mutta kyllä se takoi rajusti, hänen sydämensä, Margaretin sydäntä vasten, tytön levätessä hänen käsivarsillaan, jotka olivat tiukasti ja rajusti kiertymäisillään hänen ympärilleen, muuttamaisillaan veljellisen, suojelevan, intohimottoman otteen täydelliseksi syleilyksi. Hän oli menettämäisillään kylmän harkintakykynsä. Niin äkkiä, niin aavistamatta. Hänet oli vallannut tunnepuuska.
Muistettakoon, että tämä nuori nykyajan ihminen oli vuosikausia pitänyt itseään miehenä, jonka oli onnistunut pitää inhimilliset intohimot loitolla elämästään (vaikka tunnustikin niiden voiman; se on suunnilleen yhtä helppo tehtävä kuin seljapensaiden tuhoaminen puutarhojen pientarilta, joihin ne ovat kerran päässeet juurtumaan). Siispä hän oli kääntänyt selkänsä koko asialle.
Ja nyt se lennähti hänen eteensä!
Eikä ilman varoituksia. Ensimmäisen hän oli saanut kuullessaan Margaretin äänen alhaalla kallionrinteellä huutavan apua. Häntä silloin ahdistaneen tuskaisen levottomuuden olisi saattanut herättää kenen naisen vetoomus tahansa eikä ainoastaan tämän kumppanin, jonka hän oli nähnyt hylkäävän liikasivistyksen virheet toisen toisensa jälkeen, tämän tytön, jonka hän sananmukaisesti oli nähnyt alkavan kukoistaa ja pyöristyä karkean asunsa alla ikivanhojen ihmelääkkeiden, auringonpaisteen, raittiin ilman, yksinkertaisen elämän, ruumiinharjoitusten ja unen taikavoimaisesta vaikutuksesta. Vähitellen oli Margaretin luontaista terveyttä, kauneutta ja viehkeyttä sumentanut pilvi haihtunut. Joka päivä oli oikean helmen maidonpuhdas kiehtova säteily alkanut yhä kirkkaammin välkkyä. Sen hän oli nähnyt; mutta sittenkään hän ei ollut tuntenut sydämellään. Ei tietoisesti…
Mutta toinen varoitus, hurmaava värinä, joka kuumasti oli kiitänyt hänen olemuksensa läpi tytön lämpöisen, nuorekkaan käden koskettaessa häntä. Margaret oli kysynyt: »Pidittekö te minua kädestä veneessä?» Se oli riittänyt järkyttämään hänen tasapainoaan, pitämään häntä rauhattomana ja valppaana, ajamaan hänet pois tytön luota kokonaiseksi loputtomaksi päiväksi.