Ja sitten myrsky. Hänet heti vallannut vaistomainen pakko lähteä etsimään Margaretia, kauhea hetki, kun hän tapasi tytön luolan tyhjänä, hänen tuntemansa taivaallinen huojennus, kun hän ukkoshauteisessa pimeydessä kuuli taaskin tytön äänen. Sitten ne tunnit, jotka he olivat viettäneet tässä luolassa kietoutuneina toisiinsa kuten pari Les Noyadesissa.
Siinä ei ollut vaaraa — aluksi.
Sillä tämä viehkeä, kukoistukseensa puhkeava tyttö, odottamaton häiritsijä, jonka ääni saattoi koskea ja jonka kosketus saattoi millä hetkellä hyvänsä hurmaavasti värähdyttää, oli jälleen viety häneltä piiloon. Margaret oli muuttunut taas avuttomaksi lapseksi, kadonneeksi kissanpojaksi, hänestä riippuvaiseksi orvoksi. Tyttö oli ollut kuolemanpelon vahassa, häntä oli painanut kauhu, jota Mountin oli ollut suorastaan pakko tyynnytellä painamalla hänet rintaansa vasten ja jonka hän oli saanut vaimennetuksi vasta vertaamalla siihen omaa salaista pelkoaan.
Hyvä Jumala, kuinka hän oli lörpöttänyt…
Mutta se ei ollut pahaksi. Hän oli puhellut Margaretille kuten inhimilliselle olennolle lainkaan ajattelematta, että hän oli nainen tai mies, pitänyt häntä vain hädässä olevana ihmisenä. Sukupuoli oli jäänyt kokonaan syrjään, kokonaan.
Kunnes —
Niin! Kunnes hetkenä, pian häipyvänä ja valoisana kuin salaman huikaiseva välähdys, intohimo…! Se oli äkkiä lehahtanut hänen rinnassaan rajuun liekkiin. Kaikkien hänen varmojen suojuksiensa, päätöksen, järjen, tottumuksen, lävitse oli se pakanallinen tunne yhdessä silmänräpäyksessä murtautunut. Sinä kiihkon hetkenä se oli tarttunut Archie Mountin hillityn ja harkitsevan nykyaikaisen miehen kurkkuun ja pudistanut häntä niin, että se tuntui hänen ytimissäänkin. Tyttökin, joka ei aavistanut mitään, oli äkkiä viattoman hämmästyneenä huudahtanut: »Minkä tähden teidän sydämenne jyskyttää tuolla tavoin?»
VIII
»Ei jyskytys kuulukaan sydämestäni. Jäseneni alkavat puutua, siinä syy.
Vasemmassa jalassani on hieman suonenvetoa.»
»Sepä ikävää.»