Voi noita varhainkypsyneitä maailmannaisia, jotka luulevat olevansa kaikkeen kyllästyneitä, vaikka heillä tosiasiassa ei ole kokemuksia muusta kuin elämän lieveröyhelöistä!… Itse elämäntuntemukseen nähden saattaa mikä rusoposkinen heinäntekijä tahansa heidät häpeään. Mitä Margaretiin tulee, oli ylellisyys pintasorallaan kauan pitänyt hänen tunnelähteensä tukahdutettuina. Tällä saarella vietettyyn aikaan saakka hän oli ollut nukkuva ja kuuro.
Nyt kuului vaiston ääni. Myöhemmin hän arveli varmasti kuulleensa sen jo aikoja ennen. Mutta tänä aamuna, jolloin aurinko jälleen paistoi kirkkaana, hän seisoi hämmentyneenä, painostuneena, synkkänä, taistellen sitä tietoa vastaan, että rakkaus kutsui häntä ja veti häntä puoleensa.
Hän pakotti itsensä ajattelemaan: »Inhoan miestä, joka pelkää mitään! Ja sellainen mies taas, joka puhuu naiselle kihlauksestaan, on sietämätön. Ja joka tapauksessa vihaan —» Alhaalta kantautui heikosti Mountin kaukainen luikkaus. »En lähde alas», lausui Margaret, ikäänkuin Mount voisi sen kuuli…
IV
Mitä varten hänen olisi pitänyt mennä alas? Aamiaiselleko? Hänen ei ollut nälkä. Armias taivas, kuinka ikävystynyt hän oli. Häntä tympäisi sinisen meren autio välke, iänikuinen poukama, jonka muodon hän tunsi yhtä hyvin kuin herra Mountin hartiat.
Se paikka kävi hänen hermoilleen. Hän oli vanki. Hän tiesi tarkalleen, miltä vangista tuntui kopissaan, jääkarhusta Mappin-pengermällään, peipposesta häkissään.
Niin hän ainakin vakuutti itselleen, koettaen kerätä järkisyitä tuekseen, kun hänestä oli niin kovin vastenmielistä lähteä rannalle sen miehen luokse.
Hän saattoi nähdä itsensä, kopean nuoren naisen, jäykästi pyytämässä anteeksi viime yönä aiheuttamaansa vaivaa.
Myöskin hän osasi kuvitella, kuinka muuttunut herra Mount, viimeöinen suojeleva kumppani, nyt olisi.
Hän olisi kankea ja hämillään. »Oi, ei mitään. Vaivaako, neiti Verity? Siitä ei kannata puhua.» Joskus sydämellinen ääni voi saada sävyn, joka rakentaa viiden metrin korkuisen käyrillä rautapiikeillä päällystetyn kivimuurin ystävyksien välille.