Mieluummin kuin jäisi sen muurin juurelle hän pysyisi täällä ylhäällä koko päivän.
Taaskin kajahti raikkaassa, tuoksuavassa ilmassa Mountin etäinen huuto:
»Ho-hoi!»
»Huutakaa vain», murahti Margaret pikku tyttöjen tapaan.
»Minä en tule.»
Mount tulisi otaksuttavasti tänne ylös katsomaan, nukkuiko hän vielä.
Antaa tulla.
Luolan hiekkapermannolta hän otti liuskakivisen levyn ja teräväkärkisen kiven. Levyyn hän kömpelösti raapi ensimmäisen kirjoitetun sanomansa Mountille.
»Menen kävelemään. Palaan myöhemmin.
M.V.»
»Margaretiksi» oli Mount nimittänyt häntä viime yönä… Omituisen sekavasti hän oli sanonut milloin »neiti Verity», milloin »Margaret», milloin »lapsi», milloin »rakas ystävä». Useita kertoja »rakas ystävä» (nykyajan nuorten huolimaton, läheinen puhuttelusana sekä tyttö- että mieskumppaneilleen). Olipa hän kerran sanonut myöskin »rakas». Senjälkeen taaskin »neiti Verity», ja sillä hetkellä, suvaitkaa huomata, olivat neiti Verityn kasvot olleet painettuina hänen kaulaansa vasten, ja hänen villapaitansa karkea kudos oli pahasti (joskin rauhoittavasti) raapinut neiti Verityn huulia.