Ilveellisen kummallista!
Silloin ei Margaret ollut tuntenut mitään.
Nyt, muistellessaan sitä jälkeenpäin, hän tunsi miehen kosketuksen selvästi, ikäänkuin se olisi jättänyt lämpöisen orjanrenkaan hänen olkavarteensa!
Oi, jospa hän voisi tarttua johonkin jättiläiskokoiseen, loitsuvoimaiseen pesusieneen ja pyyhkiä kaikki viimeöiset tapaukset elämästään kuten taululta! …
Kiivaasti hän viskasi levyn kivelle. Entä jos hän jättäisi helmensä sen päälle, jotta hänen katseensa osuisi niiden välkkeeseen?
Ei; Mount vain ajattelisi hänen aina unohtavan tavaroitaan.
Ikäänkuin hurjistuneena hän kiiti auringonpaisteessa upeana ja vakavana rahoittavaa, tummaa rautatammiryhmää kohti, sivuutti sen ja riensi edelleen sellaiseen suuntaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt.
V
Edellisestä yöstä huolimatta hän liikkui joustavasti ja hilpeästi — hän vakuutti itselleen, että oli hauska, kun sai kääntää selkänsä kammotulle poukamalle. Hän mietti: »Jos vielä kerran pääsemme pois tältä inhottavalta saarelta, unohdan sen, hänet ja kaikki, mitä siihen kuuluu…»
Samalla tulvi hänen mieleensä riemuisa »kaikki», hänen uusi näläntunteensa, hänen taivaalliset uintinsa ja aurinkokylpynsä! Hänen äsken saadut kokemuksensa, ruumiin terveys, nautinto, jota ruumiin voimistuminen hänelle tuotti — sillä nyt hänen ei enää tarvinnut häpeillä mitään jokapäiväisten kylpyjensä aikana; nyt olisi voitu sanoa, että yksinäinen ranta sopi hänelle ja puki häntä paremmin kuin etevimmän pariisilaisen muotitaiteilijan sommittelema puku. Kun hän nyt nosti kättään hypistelläkseen helmiään, ei hän enää tuntenut jyrkkiä kuoppia eikä ulkonevia luita, vaan ainoastaan terveen, silkinhienon ihokudoksen.