Samoin kuin hän ei ollut vuosikausiin ollut näin terve, ei hän ollut myöskään ollut niin kaunis, niin onnellinen…
»Hölynpölyä!» huudahti hän, sysäten silmilleen valahtaneen hiuskiehkuran syrjään ja sitten taaskin punastuen.
Mount oli leikannut hänen tukkansa —
»En ikinä enää anna hänen koskea siihen —» Yhä edelleen hän taivalsi tweedkankaisen hameensa käydessä yhä raskaammaksi sadepisaroista, joita siihen tarttui cystus-, vermutti-, lavendeli- ja villeistä rosmariinipensaista, joiden välitse hän tunkeutui tarkkaamatta ympäristöään. Kerran hän oli kuulevinaan tuulen kantamaa kellojen kilinää.
Mutta sen täytyi olla harhakuvittelua…
Samotessaan yhä nopeammin eteenpäin hän tunsi nälkänsä joka askeleella yltyvän…
Se ei ollut Mountin syy, hän oli huutanut Margaretia alas valmistamalleen aamiaiselle!
Kovin hän ylpeili kalastuksestaan ja yleensä toimeliaisuudestaan. Hän otaksuttavasti ajatteli olevansa perin sopiva henkilö joutumaan haaksirikkoisena asumattomalle saarelle.
Ehkäpä kaikki nuoret miehet ajattelivat samalla tavoin.