Kerran olivat henkivartijat pohtineet asumattomien saarien ikuista kysymystä.
(Olisi luonnollisesti kummallista, jos he eivät olisi sitä tehneet.)
Claude Oddley oli selittänyt, että hän, joka tunsi olevansa ikäänkuin ruumis, vajoaisi mieluummin laivan mukana pohjaan… Eric oli toivonut jäävänsä yksin henkiin pikemmin kuin ajautuvansa maihin yhden ainoan kumppanin kanssa. Kun hän olisi kaksi päivää ollut ilman vaihtelua yhden ainoan ihmisen seurassa, ei hän ainoastaan alkaisi itse tuntua kuolleelta, vaan alkaisi myöskin tuntea haluavansa toisen kuolemaa. Prinssin kaksoisolion mielestä olisi ollut ihanaa ottaa puolisokseen joku Etelämeren saarien tyttö, joka tiesi, missä kasvit kasvoivat, osasi punoa koppia, piti punaista ruusua korvansa takana — »Sinä aasi, miehethän käyttävät punaista ruusua niillä saarilla», oli joku toinen poika huomauttanut. »Se merkitsee: 'Etsin sydänkäpyä' —»
He olivat puhuneet lapsellista lepertelyä! Kuvitella, että olisi joutunut tänne seuranaan joku niistä pojista! »No niin, kunpa taivas olisi niin suonut! Mieluummin olisin ottanut kenet tahansa heistä —» Mutta kehen heistä hän olisi voinut luottaa? Kuka heistä olisi osannut hankkia tulta, suojaa, ravintoa? Ja kuka heistä erittäinkin olisi hoitanut häntä sillä tavoin sinä aamuna, jolloin hänen lihaksensa olivat niin kovin hellät? Kuka kaikista hänen tuntemistaan miehistä olisi pystynyt selviytymään vaikeista pulmista samalla tavoin kuin Archie Mount?
VII
»Mutta olisin kyennyt katsomaan silmiin ketä niistä muista hyvänsä tänä aamuna. Ainakin niin luulen.» Mutta —
»Ei kukaan heistä ymmärtäisi viime yötä. Ei edes Cynthia.»
(Monen päivän perästä tuli Margaretin aikoinaan alituinen neuvonantaja ja läheinen ystävä hänen mieleensä.)
Ajatella, että hän kertoisi Cynthia Oddleylle: »Pelkäsin myrskyä niin kovasti, että vietin koko yön — luullakseni noin kello kahdestatoista aina puoleenkuuteen saakka aamuun — nuoren miehen sylissä. Painauduin niin kiinni häneen, että tunsin hänen sydämensä sykkivän moottorin lailla, niin likellä häntä, että helminauhani valahti hänen villapaitansa povelle ja että hänen hengityksensä kostutti hiuksiani. Puristin häntä niin tiukasti, että kuulin hänen vyönsä taskussa olevan kellon lasin risahtavan… Pilkkopimeässä olin siellä kauhuissani käsivarteni hänen ympärillään hänen puhellessaan minulle estääkseen minua kuuntelemasta myrskyn pauhua. Hän kertoi minulle salaisuuden, jota hän ei ole koskaan ilmaissut kenellekään muulle. Hän kertoi, mitä hän oli pelännyt kouluajoistaan alkaen ja minkä tähden. Hän puhui minulle äidistään ja tytöstä, jonka kanssa hän oli mennyt kihloihin, koska hän luulee tytön järjestävän elämän tyyneksi.»
Margaret huoahti. Vieläkin poltti hänen käsivarttaan Mountin puristuksen fyysillinen muisto, näkymätön orjanrengas. Hänen korvissaan kaikui Mountin kuiskailu: »Sain mainioita ystäviä… ne tuntuivat vaikuttavan ihmisen elämään.»