— »Myrkyllinen onni eikö se ollut myrkyllinen onni rakas, ihminen voitko väittää hei tässä on Eric hei Eric! Hei Odds myrkyllinen onni, kun panit vetoa. Nauroin niin panin sata kahdeksaakymmentä vastaan loppuottelussa en halua teetä mutta mielelläni ottaisin ryypyn! No? No? Exasperation ensimmäinen JA kaiken sen jälkeen Bubbly puolisella Paddock-aitaus Exasperation ensimmäinen Tiara toinen This Freedom kahdeksas tai jotakin täydellistä ihmisiä tulvimalla siellä Armstrong Siddeley Tiara toinen. Mitä? Aioin panna viitosen sen puolesta Mixyä VASTAAN! Se muutti minun Kolme kertaa hallo Ericillä oli MAALLINEN Exasperation ensimmäinen myrkyllinen onni oh EI sitä ei ONNISTANUT panitko vetoa? Ahaa! kuinka voitte rouva Verity sujui hyvin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia minua onnisti — minä —»
Rouva Verityn ääni melkein hukkui heidän meluunsa, kun hän sanoi:
»Tässä hän on. Tämä on Margaret.»
III
Huomasin pudistavani pitkän tytön kättä, katsoen häntä kasvoihin.
Ne olivat kiehtovan kauniit pienet kasvot, soikeat, suurisilmäiset; suun piirteet olivat vallattomat ja muistuttivat kukkaa. Mutta kasvot olivat liian kalpeat, liian hienopiirteiset, liian paksun ihojauhekerroksen peitossa. Ja nuo suuret silmät, harmaan siniset kuin Englannin kesäinen taivas, näyttivät menettäneen pehmeyttään. Johtuiko se siitä, että ruskeat kulmakarvat olivat tahmeina paksusta, mustasta maalista?
»Kuinka voitte?» tervehti hän minua raukeasti. »Tietysti muistan teidät. Kohtasimme siellä huvilassa… vuosisatoja sitten…» Hän alkoi hypistellä turkiksiaan ja vaatteuksensa moninaisia nahkaisia, kankaisia ja kudottuja kappaleita. Yhden toisensa jälkeen hän riisui ne yltään henkivartijoiden koko ajan hyöriessä hänen ympärillään, tarjoillen saamattomasti apuaan. »Enkö minä saa tehdä sitä? — Salli minun, Margaret!
Annapa, kun autan sen yltäsi! —»
Hän ei vilkaissutkaan kehenkään heistä. Huomauttaen huolettomasti: »Kas tässä, Oddos! Ota kiinni!» hän heitti vaatemytyn kirjaimellisesti vasten kasvoja siloiselle, noin yksikolmatta vuotiselle nuorukaiselle, jonka kullankeltainen tukka oli taaksepäin kammattu ja jolla oli mimosankeltaiset liivit. Nuorukainen horjahti vaatteiden sysäyksestä, otti ne, laski ne jakkaralle ja hääri edelleen Margaretin vierellä. Kun tyttö istahti lähinnä tulisijaa olevalle sohvamaiselle tuolille, huudahtaen: »On purevan kylmää; kunpa saisimme pidetyksi tämän huoneen kodikkaampana!» vaipui nuorukainen hänen jalkojensa juuressa olevalle lattiapielukselle katse hievahtamatta kiintyneenä tytön kasvoihin ja huulet hieman raollaan ikäänkuin valmiina nielaisemaan kaikki tytön sinkauttamat sanat.
Arvasin, että hän oli Margaretin orja, Claude Oddley.
Ehdin parhaiksi nähdä, että hän muistutti paljon keltaperuukkista vaatturinnukkea (jonka joku oli tällä välin ottanut pöydältä ja viskannut rentona virumaan pianon kannelle). Sillä kertaa en ehtinyt silmäilemään nuorta Oddleyta sen tarkemmin.