— »Cynthialla on ihmeellisen hyvä maku, väittää Margaret. Hän näyttää aina huvittavan Margaretia. Hän —»
Taaskin soi puhelinkello.
»Niin ikävää; saanko? Ajattelehan, että tällaista kestää aamusta iltaan Margaretin tähden!» Hän tarttui kuulotorveen. »Kyllä. Ei; puhuja on rouva Verity… Ei. Hän ei ole vielä palannut! … Odotan heidän saapuvan millä hetkellä tahansa. Saanko ilmoittaa hänelle jotakin?… Oi, pistäydyttekö täällä? Niin, tehkää se! (Ei niin innokkaasti, kuulosti minusta.) »Tulkaa teelle! Näkemiin! … Soittaja oli Cynthia… Taitaa olla parasta ilmoittaa Bensonille, että tänne saapuu paljon väkeä teelle tuossa paikassa…» Hän soitti kelloa.
Ruuansulatushäiriöiden sfinksin (jota rouva Verity silminnähtävästi kovasti pelkäsi) poistuttua kuunneltuaan emäntänsä lausuman määräyksen, kysyin:
»Pitäisitkö sinä siitä?»
»Mistä?»
»Että Margaret hyväksyisi tämän nuoren miehen kosinnan?» »Niin», äänsi rouva Verity empien.
Odotin hänen lausuvan jonkun hänen tapaisilleen haaveilevan herkkätuntoisille naisille ominaisen kuluneen lauseen (kuten: »Jos lapsi-kulta rakastaa häntä, niin en luonnollisesti olisi unissanikaan kyllin itsekäs estääkseni häntä menemästä avioliittoon niin pian kuin hän haluaa»), mutta rouva Verity huomauttikin äänessään oudon katkera soinnahdus: »Eipä olisi paljoakaan väliä, pitäisinkö siitä vai —»
Samassa sattui taaskin keskeytys; tässä hiljaisessa, eristetyssä talossa syntyi äkkiä kovaääninen hälinä.
Ulkoa kuului auton melua; sitten pamahti pääovi, kajahti haukuntaa, naurua, kimeitä huudahduksia; useita ihmisiä tuntui syöksyvän portaita ylös yhtä aikaa. Ovi avautui. Päätäpahkaa tuoksahti sisälle joukko ihmisiä, joiden lukumäärää hämmentynyt silmä ei aluksi kyennyt laskemaan pitkiä, sileiksi harjattuja nuorukaisia, jotka seurasivat hyvin kookasta, nahkaiseen autovaippaan ja pieneen, punaiseen turkishattuun puettua tyttöä. Nuoret näyttivät sysivän toisiaan, leikkien hilpeätä hevosenleikkiä, harppailevan toistensa kantapäiden ja heidän jalkojensa välissä pujottelevien, villeiksi kiihtyneiden koirien ylitse ja lörpöttävän kaikki samanaikaisesti, niin että kuulosti siltä, kuin olisi pantu soimaan useita gramofoneja yhtä aikaa ja liian nopeasti. Olin erottavinani: