I
Kuinka riitaisa olikaan sitten alkanut ateria!
Siinä he istuivat kahden puolen vakiintunutta nuotiotansa, jonka ympärille oli kasaantunut valkea, monin kerroin palanut tuhkakehys ja joka muistutti mustuneista oksista kyhättyä merilinnun pesää, valmistautuen riitelemään, jollei parempaa olisi…
Niin kiihtynyt kuin Margaret olikin, oli hänen aluksi nälkä; hän ahmi puolitusinaa voileipiä — jotka, kuten hän nyt tiesi, eivät olleetkaan mitään rantaan ajautunutta haaksirikkotavaraa, vaan jotka oli äskettäin kiltisti ostettu jostakin ranskalaisesta ruokatavaramyymälästä sisämaassa (missä se sitten olikin). Hän kuvitteli mielessään pientä, kahvituoksuista pesää, sen ilmoitustauluja, joissa tarjottiin makeisia ja piparminttuja, sen sipuliverkkoja ja ovelle sijoitettuja valtavan isoja, kadmiuminkeltaisia kurpitsoja. Hän nieli vähän rohkaisevaa curaçaolikööriä (joka myöskin oli samasta kaupasta peräisin), ennen kuin huomautti:
»Koko juttu on siis ollut vain kepponen, herra Mount.»
Mount katsoi häneen, näennäisesti äkeissään… Hän oli hyvin pahasti rakastunut Margaretiin! Miten se oikein oli käynyt, sitä hän ei olisi osannut selittää… Lyhyin tie saada nainen mieltymään itseenne on antaa hänen tehdä jotakin hyväksenne… Kaikki tunnemme sen piirteen — naisissa. Älkää kysykö minulta, onko miesten laita samoin! En väitä ymmärtäväni keskinkertaisten, sataprosenttisten miesten tunteita. Se, mikä saa heidät vireiksi, ja se, mikä panee heidät kuihtumaan, ovat molemmat salatut minun katseeltani. Mutta tuntuu siltä, että poikkeuksellisessa miehessä — älykkäässä, sympaattisessa, miellyttävässä, lempeässä ja miehekkäässä — on varsin voimakas naisellinen piirre. Niin oli Archie Mountissa. Hän oli — hitaasti, mutta vääjäämättömästi, kuten ankkuroitu vene nousevan vuoksen työntämällä — lähestynyt tätä hänen hoivattavakseen jätettyä, nuorta, avutonta olentoa.
Tyttö ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan virkkoi silmät suunnattuina toisaalle: »Teistä kai tämä on hupaista? Miehistä se lienee.»
»Minusta ei, sen vakuutan. Jos tarkoitatte —»
»Tarkoitan sitä, että olette uskotellut purtenne kärsineen haaksirikon ja kaikkien muiden hukkuneen —»
»Suokaa anteeksi, mutta olenko kertaakaan sanonut kenenkään hukkuneen?»