Mount oli viemässä voileipää suuhunsa, mutta hänen kätensä pysähtyi puolitiehen, ja hän jäi töllistelemään suu auki.
»Näitte herra Lloydin eilen? Te näitte hänet? Mitä tarkoitatte? Missä?»
»Näin kun näinkin hänet eilen. Ainakin olin näkevinäni valkotukkaisen miehen — en ollut siitä varma — viime yönä… Hetkisen luulin nähneeni jonkun, joka seurasi minua… Sitten hän katosi. Loittoni pimeään… Unohdin sen tyyten. Se tapahtui juuri vähää ennen ukkosta ja —»
Hän keskeytti lauseensa — suuttuneena itselleen siitä, että oli yhdellä sanalla johtanut jälleen mieleensä koko viimeöisen kohtauksen: myrskyn, paon, tuntikausia kestäneet jyrähdykset ja välähdykset, oudot, luottamuksellisesti jupistut puheet —
Hänen poskilleen lehahti kuuma puna. Taivuttaen päätään hän kumartui ottamaan maasta oksaa, joka oli palettuaan poikki pudonnut paperinvalkoiselle tuhalle. Hän viskasi sen takaisin nuotion keskelle.
»Onko setäni tullut hulluksi? Mitä arvelette?»
Nuori Mount oli vastaamaisillaan: »Olen usein sitä aprikoinut.» Mutta sensijaan hän noudattikin vaistoaan ja kävi puolustamaan naisen arvostelemaa oman sukupuolensa jäsentä.
»Herra Lloydko hullu? Kaikkea muuta! Harvinaisen taitava, järkevä, kyvykäs mies. Ei kukaan voisi sanoa häntä —»
»Minä voin. Ja minä teen sen», vastusti velvollisuudentuntoinen tyttö. »Jollei hän olisi täydelleen mielipuoli, niin miten hän olisi saanut päähänsä menetellä näin uskomattomalla tavalla minua kohtaan.»
Mitään vastaamatta Mount loi häneen nopean, kaunopuheisen katseen.