Se tuntui sanovan: »Älkää puhelko kuin pikku hupakko. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että setänne tarkoitus oli viedä teidät pois pahan ulottuvilta, elämästä väärällä tavoin ja joutumasta äärimmäisen tuhlaavaisen, toisten niskoilla elävän, kelvottoman tytön talutusnuoraan. Hän tarkoitti teidän parastanne. Ette voi kieltää, että tämä on ollut parasta, mitä teille en koskaan tapahtunut —»
Tämän ohessa katse sisälsi vetoomuksen: »Älkää missään nimessä olko vihainen minulle! Enkö ole joutunut surkeaan asemaan? Mahdanko sille mitään, lapsi? Oliko suunnitelma minun?»
Edelleen se katse paljasti: »Te viehättävä olento! Te herttainen, viaton, jumalainen olento! Rakastettava olette ollut aina, silloinkin, kun suunne oli punaisen tahnan peitossa ja kulmakarvoissanne oli kenkämustetta. Ja nyt — katsokaahan itseänne! Olette kuin taulu. Viehkeimmät pienet kasvot koko maailmassa; vartalo kuin ihanan veistoksen. Tulta ja samettia sylissäni… En saa rauhaa, ennenkuin saan teidät uudelleen samalla tavoin!»
Mutta tyttö ei ollut katsonut häntä silmiin. He jatkoivat kinasteluaan, syöden ahnaasti, puhuen niin ilkeästi kuin suinkin mahdollista.
»Tuntuuko teistä, herra Mount, että teillä on oikeus kertoa minulle mitään sen enempää setäni ennenkuulumattomasta suunnitelmasta? Kuinka pitkäksi ajaksi minut piti jättää tänne…» (äkäinen vilkaisu kallioihin) »tänne?»
»Rehellisesti sanoen, sitä en tiedä. Jos olisin aavistanut, että tarkoitus oli näin kauan —» Keskeytys, joka osoitti, että jokainen sekunti oli ollut kuin kiirastulta.
»Saanko kysyä, tietääkö äitini?»
»Rouva Verity luulee teidän vieläkin retkeilevän purressani.»
»Kas niin! Äitiä petettiin myöskin! Se on toki lohdutus. Äitini ei ole tiennyt mitään tästä Spoofin saaresta… Kuinka moni ihminen tuntee asian?»
»Kolme. Setänne, äitinne ystävätär ja minä.»