Palatkaamme vähäksi ajaksi Englantiin, Lontooseen ja minun kerhooni, jossa sillä hetkellä join kahvia, istuen sohvassa. Vieressäni kahvikuppinsa ääressä savuke kädessä istuva tyttö rypisti otsaansa ikäänkuin huolissaan; hän oli nuori tyttö, hoikka, tummaverinen, muodikkaasti puettu itsevarmasta hatusta käärmeennahkaisiin kenkiin saakka.
Hänen ottaessaan lattialta pudonnutta tulitikkurasiaansa luiskahti hänen sormestaan sormus, joka kieri matolle. Ojensin sen hänelle; siinä oli briljanttien ympäröimä, kaunis smaragdi. Hän sujautti sen epäiltyyn sormeen ja alkoi kertoa muutamien sivujen pituista tarinaa.
»On siunatun lohdullista», virkkoi hän, »löytää joku puhetoveri». Veli, joka hänen olisi pitänyt kohdata, ei ollut saapunut, ja hänen puolisonsa oli ollut kauhea… »Juuri silloin kun ihminen on yksin, ja yksinäisyyttä vielä painostaa se, että hän on ymmällä, mitä tehdä!» Vastasin, että oli surkeata, jos kukaan eloisa, nuori, kaunis ihminen oli ymmällä.
Hän seurasi sormukseen suunnattua katsettani, veti syvään henkeään ja sanoi: »Niin, tietysti se on sen merkki. On hirvittävää olla kihloissa —»
Joitakuita kummastuttanee se, että tämä tyttö, jonka nimeäkään en ollut kuullut, puhui minulle avomielisesti. Mutta eikö juuri outojen odoteta olevan avomielisiä?
Sisko, vanha koulukumppani, perheen ystävä — he ujostelevat — heillä on salattavaa, he eivät voi puhua peittelemättä! He tuntevat meidät liian hyvin! Sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet meitä ja jotka eivät enää milloinkaan jälkeenpäin kohtaa meitä, sellaiset ihmiset tarjoavat meille (siekailematta leikaten) viipaleita elämästään. Tuosta kerhossa sinä iltapäivänä istuneesta tytöstä huokui tarvetta huojentaa sielunsa sisimmän murheita samoin kuin huolten painama mehiläinen surisee ruusulle. Vain kolme muuta kerhon jäsentä oli salin toisessa päässä, keskustellen valiokunnista…
Tiedustin myötätuntoisesti: »Mikä häntä vaivaa?»
Ikäänkuin sydämestä purkautuneena vastauksena tuli tummaihoisen kaunottaren selitys:
»Hän on ikävä.»
Pian hän jatkoi: »'Viehättävä nuori mies', sanovat ihmiset, 'niin ajatteleva ja miellyttävä'. Se on kaikki varsin hyvää… Miksi hän ei voi tehdä mitään? Oi, kyllä hän otaksuttavasti on huvitettu monista seikoista; ei koskaan ikävystynyt, jollei myöskään innostunut… Niin varma. Tekee aina oikein, tuntee oikeat ihmiset, sanoo oikean sanan oikeaan aikaan. Niin vähän innostava. Ihmiset pitävät häntä 'niin hyvännäköisenä'. Hänellä on kauniit piirteet, komea vartalo. Kaikki sanovat: 'Kuinka viehättävän näköinen mies sulhasenne onkaan!' Näytän olevani mielissäni ja vastaan: 'Onpa hauska, että ajattelette niin'. Mutta kukapa välittää virheettömän hyvännäköisestä miehestä? No niin, hänen kulmakarvansa ovat liian tuuheat. Ne ovat muodottomat, vain kaksi tummaa täplää otsassa. Muutoin hän on viimeistellyn moitteeton», valitti tyttö, painaen savukkeenpätkänsä rajusti teelautastaan vasten. »Tanssii hyvin. Pelaa tennistä hyvin Mainio ampuja. Miehet pitävät häntä miesten parhaana. Naiset rakastuisivat häneen… jos hän rohkaisisi heitä! Hän ei tee sitä koskaan; hän ei tahdo —»