Mount astahti hänen jälkeensä. »Oi, älkää vaivautuko!» Hänen äänensä oli niin hillitty, että se soinnahti ikävystyneeltä. »Sallikaa minun noutaa vaippa puolestanne, neiti Verity!»
»Oi ei; kyllä minä sen tuon, herra Mount.»
Siinä kaikki ennen räjähdystä… He eivät olleet virkkaneet mitään muuta, nämä kaksi, eivät kerrassaan mitään muuta. Margaret vain kääntyi puhuessaan katsomaan Mountia. Hän vain huomasi miehen olevan lähempänä kuin oli luullut. Heidän silmänsä — miehen sininen ja tytön herttainen, harmaa, laajasisältöinen katse! Heidän silmänsä sattuivat vastakkain — sattuivat, empivät, sulkeutuivat.
Seuraavalla hetkellä oli tämän kaiken heidän teeskentelynsä, varomisensa, »käyttäytymisensä» loppunäytös.
Räjähdys!
Sillä seuraavat sanansa mies lausui äänellä, jota tyttö ei ollut vielä kuullut.
Käheästi häneltä pääsi: »Oi! Se ei hyödytä mitään —»
Nopeasti hänen kätensä puristuivat Margaretin olkavarsien ympärille. Häneltä pääsi lyhyt, hurja naurahdus. »Hyödytöntä, Margaret. Tiedäthän sen? Rakas, etkö tiedäkin?»
Margaret, jonka ympärillä koko maailma tuntui pyörivän, tiesi. Hän ei edes muodon vuoksikaan ähkäissyt: »Mikä ei hyödytä.» Hän vain odotti korallinruusuisena ja hiljaa ikäänkuin hänen viehkeät tytönkasvonsa olisivat muuttuneet korallinruusuiseksi, hiljaiseksi kiveksi hänen käsivarsiaan puristavien käsien kosketuksesta. Miehen syvälle uppoava katse tuntui melkein kosketukselta. Sitä katsetta tyttö ei karttanut, vaan päinvastoin vastasi siihen. Hän seisoi käsien ja katseen pidättämänä, ja koko hänen nuori olemuksensa keskittyi rukoukseen, ettei häntä koskaan päästettäisi irti.
»Tahdotko minut? Tuletko puolisokseni, tuletko? Heti ensimmäisessä sopivassa paikassa? Ensimmäisessä tilaisuudessa?»