Mitään uutta ei entisessä elämässä olisi. Täällä hän olisi ollut onnellinen. Ainoastaan täällä hän oli elänyt. (Pitikö hänen lähteä?) Täällä oli terveys kiitänyt hänen suonissaan riemuisan elähyttävänä virtana. (Pitikö hänen lähteä?) Pitikö hänen loppu-ikänsä vanhuuteen, kuolemaan saakka viettää muistelemalla näitä muutamia rikkaita, aurinkoisia, hymyileviä viikkoja? (Pitikö hänen? Oi, pitikö hänen lähteä?)
Jokainen hermo hänen nuorekkaassa, kauniissa ruumiissaan huusi sitä vastaan, kysyen: miksi? Miksi?
III
Mount virkkoi jäykästi: »Ihan äsken arvelitte, ettette ole liian väsynyt.»
Uljaasti Margaret selitti, ettei hän ollut lainkaan väsynyt. »Minä vain ajattelin — entä jos uisimme vielä yhtenä aamuna? Emmekö voisi viipyä vielä yhtä päivää?»
»Se ei taida käydä päinsä.» Niin sanoen Mount ponnahti pystyyn. (Olla täällä tuon tytön kanssa kahden kesken vielä kokonainen päivä! Viime yön jälkeen! Se ei vedellyt.)
»Jollette siis ole väsynyt, niin lähdemme.»
»En ole, lähdetään heti.» (Merimiehen tytär… Ei saa näyttää, kuinka hirveästi se koskee… On käyttäydyttävä merimiehentyttären lailla.) »Käväisen vain luolassani, herra Mount, ottamassa tavarani. Se kuulostaa matkatavaroilta. Siellähän ei tietenkään ole muuta kuin ketjuni ja helyni ja teidän autovaippanne, jonka lainasitte minulle ja joka minulla on ollut koko tämän ajan. Noudan sen.»
Hän kääntyi kalliosolaan, jonka kautta hän oli tullut ensimmäisenä aamuna, tavaten Mountin äsken viritetyn nuotion ääressä.
Kaikki muistutti hänelle… jokainen kivi, jokainen kallionkieleke, kaikki niillä kasvavat pensaat, villistä rosmariinista. Rosmariinista, muistokukkasesta. Voisiko Margaret ikinä unohtaa? Ei toivoakaan, hän mietti, astellessaan poispäin.