Sitten kuului hämmästyttävän voimakkaana Margaretin oma ääni. Hän kuuli kysyvänsä itseltään, surkeasti kuin lapsi, jota liian pian käsketään lähtemään hauskoista pidoista: »Onko meidän mentävä? Onko?»
XVII luku
Kaihostuttava lähtö
I
Terävästi nuori Mount tiedusti: »Mitä sanoitte?» Miksi toistaa sitä?
Margaret tiesi hänen kuulleen.
Heti mies lisäsi: »Tarkoitatteko, onko meidän lähdettävä heti?»
II
Sitäkö Margaret oli tarkoittanut?
Ei. Eikö se ollut sydämestä pulpahtanut, vaistomainen huuto, joka toi julki hänen kiihkeän toiveensa? Oi, kunpa tämän ei tarvitsisi milloinkaan loppua!
Tämä oli elämää. Sitä ei ollut se toinen, johon Mount aikoi hänet palauttaa. Mikä häntä odotti? Hänellä olisi edessään sekava sarja kiihdyttäviä, elähyttäviä kokemuksia — hän pääsisi matkan päähän, saisi selville, missä oli, saisi rahaa ja sähköttäisi, vaatettaisi itsensä, tapaisi taaskin äitinsä — niin, se olisi ihastuttavaa! Hänen ystävänsä — mitkä ystävät? Margaretin ainoa ystävä oli täällä: parrakas, villapaitaan puettu, pitkäraajainen, takkuinen, häikäilemätön nuori veitikka, joka oli antautunut mukaan häntä vastaan punottuun salajuoneen. Häntä ei Margaret voisi pidättää luonaan. Hän palaisi entisiin oloihin, muuttuisi jälleen Hill-kadun asumuksen moitteettomaksi ja sovinnaiseksi vieraaksi. Hän oli sen Enidin omaisuutta, jonka valokuva oli hänen kellossaan. Hän menisi jälleen Enidin luokse ja sitten Enidin kanssa avioliittoon. Ja senjälkeen ei Margaretin maailmassa olisi enää mitään, mistä hän välitti. Ja mitä hänelle jäisi? Vanha, kulunut, kuumeinen tyhjäntoimittaminen 'Ritzissä' ja Rolls-Roycessa.