»Tahtoisitkos? Sano, tahtoisitkos?»
»En!»
Tämän tunnustuksen mies imi — niin janoisen ahnaasti — hänen pehmeällä suultaan. Hän suuteli silkinsileitä, punehtuneita poskia, huulia, raikkaita kuin suolainen tuulahdus. Hänen mieleensäkään ei johtunut, kuinka kylmäkiskoisesti hän kerran oli keskustellut juuri tämän saman tilanteen mahdollisuudesta… (»Niin ei käy. Luette jaksoromaaneja!… Niin ei käy tosielämässä… Ikävä, että särjen haaveenne!») Suudelmien väliin hän sopersi hyväilynimiä ikäänkuin pelkoa ei olisi milloinkaan ollut eikä hän koskaan ajatellut pitää elämää tyynenä. Hän nosti Margaretin leukaa ja suuteli sen hienoa alustaa, painoi vieläkin lämpöisempiä suudelmia ylväälle, nuorekkaalle kaulalle, jota reunusti karkeakudoksinen villapaita, samalla kun paidan rinnassa olevat punaiset kirjaimet, Sweetheart II, kohosivat ja laskivat kuten poiju valkovaahtoisilla aalloilla. »Oi, helmeni —!»
Samassa hänen armaansa teki ensimmäisen epäävän eleensä, hän kallisti päätään taaksepäin. Mutta sen hän teki vain vetääkseen jälleen pois tieltä helminauhan, jonka toisen huulet olivat painaneet kaulan helmen valkeaan ihoon. Hän kuiskasi hurmaantuneena: »Älä tuhlaa niitä noihin — » Siihen se katkesi, ja hän ähkäisi.
Sillä samassa hän rakastajansa olan ylitse näki jotakin, mikä sai hänet ponnahtamaan erilleen hänestä, nykäisemään häntä käsivarresta ja huudahtamaan: »Herra Mount! Katsokaa —»
Mount seurasi hänen katsettaan ja näki — Ericin hämmästyneet kasvot.
IV
Niin, se oli sama punapäinen Eric, josta Mount oli sanonut: »Miellyttävä poika; kerrassaan sopiva mies neiti Veritylle.» Ja juuri Eric oli osunut neiti Verityn kihlautumisen näyttämölle. Ei; hän ei ollut saapunut Margaretin sedän lähettinä. Hänet oli tuonut julkea sattuma — sattuman kauas yltävä käsivarsi, joka ystävällisesti viitaten tuo seikkailuja seikkailuhaluisille.
Margaret ja Mount tuijottivat häneen; hän oli keskikokoinen, puettu kiiltävän ruskeaan autoasuun.
»Eric! Se on Eric, eikö olekin?»