No niin. Eric oli jättänyt hänet sinne.
Tullut rauhaiseen, pieneen onkaloon, jossa hän ei uskonut olevan ainoatakaan elävää sielua.
Näytelmä! Loppukohtaus!
Tämä hurjannäköinen, kestävä, tehoisa, intohimoinen rakkausnäytös! Ihastuttava tyttö, jolla oli takkuinen tukka, herttaiset, pienet kasvot, ryysyinen puku ja helminauha kaulassa.
»Kiihkeä tunnenäytelmä», tuumi Eric. »Gaumont-yhtiön näyttelijät harjoittelemassa uusia filmejä varten.»
Kun tyttö alkoi puhua ja Eric oivalsi, että siinä oli juuri Peggy, jonka olisi pitänyt olla kiertämässä maapallon ympäri, mutta joka oli pujahtanut Korsihan syrjäisimpään kolkkaan rosvon seurassa — oli Eric kuin puulla päähän lyöty.
Hm! Niin! Noh! Sitten rosvo veti hänet sivulle, esitti hänelle selityksen kuten ainakin »scenario», mutta todenperäisen —
Sellainen salaliitto! Mitä vanhaan Lloydiin tuli —
Ja eikö se osoittanut, millaisia naiset ovat? Kokonaan vailla maantieteellistä sekä aika- ja paikkavaistoa. Peggy oli kummallisin koko jutussa… Kuinka kauan luuli lapsi olleensa merellä? Kuinka kauan hän kuvitteli kestävän — Jumala hänen sydäntään siunatkoon! — ennen kuin oltaisiin asumattomilla saarilla? Kun hänet sitten laskettiin maihin — miten ihmeessä hän saattoi pysyä tietämättömänä siitä, että Ranskan rannikolle oli vain lyhyt purjehdusmatka?
Hänellä täytyi olla iso, ontto kohta siinä, missä hänen paikallisvaistonsa olisi pitänyt olla.