Laulajatar, joka oli vetänyt iloisille, sinisille silmilleen sysimustan, tiheästä harsosta valmistetun hunnun, istui lähinnä Mountia ja Margaretia kasvot soutajan leveään paidanselkämykseen päin.
Veneet lipuivat sataman kivilaituria kohti — siellä oli viimeinen askelma heidän matkatessaan sivistystöihin!
XI
Margaret silmäili taakseen kaartuvan lahden ylitse. Jossakin sen takana oli heidän taikapoukamansa kukkuloiden piilossa. Kahta korkeata (lumipeitteistä, ruusuisen valkeata) huippua lukuunottamatta nuo kaukaiset ylänteet kuvastuivat selkeän tummina kirkkaan kellervää iltataivasta vasten. Syvänä, syvänä ja rauhallisena solui ja välkkyi lahden vesi veneen alla kuin juokseva vuorikristalli. Meriruohonauhoja kiemurteli ja häilyi tyynessä vedessä ikäänkuin ruskeat silkkinauhat nefriitinvihreällä silkkitaustalla. Ranskalaisilla nuoranpätkillä hankoihinsa sidotut airot upposivat veteen miltei meluttomasti… Nauraen lausuttuja ranskalaisia sanoja kiiri ilmassa niin selvinä… Räikeästi puetut, riikinkukkomaiset tytöt väläyttelivät hampaitaan, kiusasivat kaupunkilaispukuista, vaaleaveristä naista taaskin laulamaan.
»Niin, pyydä häntä!» kuiskasi Margaret. »Pyydä häntä laulamaan vielä,
Mount…»
»Tiedät kai nimeni?»
»Mutta — minusta Archie on niin kamala», tunnusti tyttö. »En tahdo käyttää sitä. Enkö saa sanoa sinua vaikka Dickiksi tai Billiksi? Ne ovat hauskimmat miestennimet.»
»Niinkö tahtoisit?»
»Ethän pahastu!»
»Varmasti en. Muuten sattumalta —»