»Mitä?»
»Koulussa jotkut aina nimittivät minua Billiksi.»
»Niinkö?»
Margaret tunsi äkkiä pistävää mustasukkaisuutta niitä ystäviä kohtaan, jotka olivat antaneet hänen armaalleen lisänimiä ennenkuin hän oli kuullut hänen nimiään lainkaan. »Niinkö? — Minä nimitän sinua aina Dickiksi. Dick! Sinä puhut niin hyvää ranskankieltä. Pyydä tuota tyttöä laulamaan!»
Nuori Mount kääntyi laulajattaren puoleen kasvoillaan miellyttävä hymynsä.
Naisen kasvoista jo loisti suostumus.
»Teille», virkkoi hän ranskaksi Margaretille.
Mikä hän oli? Sitä pohtivat rakastuneet myöhemmin. Hän oli arvokas
kuin papholainen papitar ja kultaisen sydämellinen kuin Marie Lloyd.
Oliko hän kapakkalaulajatar? Kuorolainen? Merimiesten huvittaja
Marseillesissa?
Kukapa olisi osannut sanoa? Mahdollisesti oli maksettava, jotta saataisiin kuulla lauluja noilta huulilta, jotka olivat nyt koskemattomat kuin persikankukka, mutta jotka sitten oli maalattava. Kenties nuo raikkaat posket piti punata, nuo pehmoiset, hienot kulmakarvat mustata, hänen pyöristyneen vartalonsa piirteiden näkyä selvästi ja hänen nyt hiekkaisten jalkainsa sipsutella näyttämöpalkeille ansaitsemaan silkkisukkia ja kiiltokenkiä…
Nyt hän loma-ajallaan valmisti iloa toisille — levitti ympärilleen auringonpaistetta… Hänessä yhtyivät nykyajan hilpeys ja alkuperäinen riemu… Margaretin tarkkaillessa häntä hänen katseensa kiersi kuin sininen perho toiseen veneeseen; kainostelematta hänen silmänsä keimailivat Ericille — hellinä ne suuntautuivat äidin helmassa olevaan pikku lapseen.