»Viimeöistä, Dick — saattoiko, saattoiko se tapahtua vasta viimeyönä?
Mitä aiot kysyä?»
Laulava Venus oli nyt hyvin hiljaa virittänyt toisen tavallisista, ihastuttavista lauluistaan. Jokainen sävel ja tavu soinnahti kirkkaana kuin rastaanlaulu, rytmillisenä kuin heidän kaukaisen rantansa laineet. Mount painoi sävelen mieleensä. Myöhemmin hän usein lauloi sen mukaan Margaretin kääntämät sanat:
»Sydämeni sinulle sykkii vain, käsivarteni varttasi etsivät ain, sinulle lempeni vannovan kuulet, punaista kukkaansa kaipaavat huulet.»
»Bis, bis!» huusivat tyttösetkut. Kuuromykkä soutaja jatkoi soutuaan.
»Mitä aioit kysyä minulta, Dick?»
»Vähää ennen kuin vaivuit uneen — näitkö unta? Puhuit jotakin
Kleopatran helmestä.»
»Pulminko? Niin, nyt muistan. Mikähän sen silloin toi mieleeni? Aprikoin. Se helmi, jonka hän liuotti lasiin juodakseen Antoniuksen maljan —»
»No niin, rakas?»
»Jollei se viini ollut kyllin voimakas tappamaan häntä, niin miten se saattoi liuottaa helmen?»
Mount virkkoi vain: »Ehkä pian saat sen tietää… Tiedäthän miksi sinua nimitän?»