Silloin ei ollut aikaa vastata.
Oli saavuttu laiturille. Merimiehet purkivat postihöyryn lastia; rannassa kohosi hoikkia mastoja kuin puita metsässä. Niiden takaa näkyi rinteellä olevien talojen reunustamia katuja — tumman vihreitä appelsiinipuita taustanaan vaaleita kalkkiseiniä — pikku myymälöiden portaita täynnä tavaraa ja lapsia — tummia, puoli-italialaisia, kauniita ihmisiä — väririkasta, hyörivää, likaista, romanttista jokapäiväistä elämää.
Mount hypähti kiviselle ranta-askelmalle.
»Nyt olemme perillä, Margaret —»
Margaret oli syventynyt vielä viimeisen kerran katselemaan lahdelle, heidän poukamansa suuntaan, eikä kuullut hänen ääntään (»Armas paikka, jossa olin onnellinen, armas paikka, joka lahjoitit minulle hänet, hyvästi —»)
Seuraavan »Margaretin» lausui toinen ääni, hellä, liikuttava, riemuitseva —
»Äiti! Äiti —!»
XIII
Jos olisi oltu jossakin Englannin satamassa, olisivat sinne kerääntyneet ihmisryhmät mahdollisesti töllistelleet nähdessään siistin, hyvinpuetun naisen häpeilemättä syöksyvän syleilemään pitkää, kaunista ryysyläistyttöä, jonka tukka oli kuin linnunpesä ja kasvot kalpean aprikoosin väriset, paahtuneet.
»Ei koskaan saa itkeä ihmisten näkyvissä!» Siinä Violetin nuoruudenaikainen ohje. Mutta voi! Se unohtui tällä riemunhetkellä! Kuinka hillittöminä hänen kyyneleensä valuivatkaan!