Joskus johtuu mieleen sellainen haave, että tytöt ovat tarkalleen sellaisia, jollaisia he ovat aina olleet ja jollaisina he aina pysyvät. Nimenomaan tytöt.
Toisinaan taas saa sellainen näyte kuin ystäväni rouva Verityn Margaret ihmisen ponnahtamaan punehtuneena pystyyn. Hän olisi saattanut olla »nykyaikaista» tyttöä kuvaavan taulun mallina.
Maltittoman ynseä, kyllästyneen haluton, hermostunut? Juuri sellainen hän oli! Hänen päähänsä ei mahtunut ainoatakaan muuta ajatusta kuin kuumeisen kiihkeä huvien tavoittelu aamusta iltaan saakka (tai oikeammin iltapäivästä aamuun!). Hän oli miesten valloittaja, eikä hän antanut heille lahjaksi nuorta rakkautta, vaan yksinkertaisesti katkeraa mielenhämminkiä! Hän oli kärtyisen oikullinen ja kalpea, punasi poskiaan, nautti cocktailia, poltti tupakkaa, tanssi yökaudet ja tiuski nenäkkäästi äidilleen. Sanalla sanoen, hän oli perin epätyttömäinen olento. Sellainen oli Margaret Verity juuri vähää ennen seikkailua, joka sitten muovasi hänet uudelleen.
Aion kertoa teille siitä seikkailusta kaikki, mitä tiedän. Menkäämme ensin ajassa taaksepäin ja tutustukaamme Margaretin alkuperään.
II
Siinä ei ollut mitään vikaa. Tytön juuret olivat tavallisessa, hyvässä maassa. Hänen perityt taipumuksensa olivat kylläkin terveet.
Hänen äitinsä, ystäväni rouva Verity, oli herttainen ihminen. Lahjakas hän ei ollut; sellainen hän ei milloinkaan teeskennellyt olevansa. Eikä luja luonne; totisesti hän ei koskaan ollut olevinaan sellainen! Mutta hän oli suloinen kuin ne vaatimattomat kukat, joilla hän oli täyttänyt Sussexissa olevan huvilansa puutarhan. Ja soma hän oli myöskin. Sellaiset avosydämiset kasvot, joita taiteilijoiden oli tapana nimittää »englantilaiseksi ruusutyypiksi» ja jollaisia he maalasivat katselemaan kaihoisasti kaukaisuuteen, päässä iso, komea hattu, jonka ympärille oli leuan alitse kierretty tavattoman laaja, vaaleanpunainen, tylli kankainen autoharso — sellainen oli Violet Verity, kun hän oli nuori. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, vartalo suora ja ihonväri raikas. Hän oli hyvä kävelijä, hyvä tennispelaaja (yhdeksännentoista vuosisadan käsitysten mukaan), hyvä taloudenhoitaja (saaden pienet tulot riittämään), hyvä perheenemäntä ja puutarhuri. Kuulostaako se tappavan tympeältä? Mutta saatte uskoa minua, ettei hän ollut tympeä; sellaiseksi tulemasta hänet pelasti avu, jota hyvin monet älykkäämmät ja voimakasluonteisemmat ihmiset eivät yksinkertaisesti ole saaneet.
Hänellä oli rakastamisen lahja.
Hän ei pyytänyt taivaalta mitään sen enempää kuin jotakuta henkilöä, jolle hän olisi voinut omistaa elämänsä. Taivas lähetti hänelle Jack Verityn.
Jack Verityn on täytynyt olla hyvin miellyttävä, vaikka olenkin nähnyt vain hänen valokuviaan. Ne muistuttavat tavattoman paljon hänen pikku tytärtään; Margaret on perinyt hänen lyhyen, päättäväisennäköisen profiilinsa, hänen ylvään niskan joustavasti kannattaman päänsä asennon, hänen silmänsä (suuret, etäällä toisistaan ja himmeänharmaat, mutta reunoiltaan leveälti ruskeat). Miehet kehuivat häntä perinpohjin kelpo kumppaniksi; naiset eivät ainoastaan rakastaneet häntä, vaan pitivätkin hänestä. Hän oli merimies — joista naiset ihastuneesti haaveilevat enemmän kuin mistään muista miehistä.