(Tekee mieli empiä, ennen kuin päättää sen johtuvan siitä, että merimiehet ovat niin paljon poissa kotoa.)
Rouva Verity meni niin pitkälle, että väitti merimiehiä ainoiksi mahdollisiksi ihmisiksi, joiden kanssa saattoi mennä naimisiin. Muut miehet, selitti Violet Verity, olivat aina saapuvilla, pitäen naista luonnostaanlankeavana seikkana, nähden hänet hänen huonoimmilta puoliltaan ja pannen merkille hänen proosallisimmat piirteensä. Muut miehet tekevät avioelämän pitkäksi, yksitoikkoiseksi tieksi, jossa ei ole ainoatakaan käännettä alttarin ja haudan välillä. Mutta jos puolisona on merimies, saa nainen toisaalta elää kuukausimääriä, rakastaen poissa olevaa puolisoa, muistella ja kaihoisasti odottaa, miehen purjehtiessa merellä. Toiselta puolen ovat vastakohtana ne ihanat viikot, jolloin mies on kotosalla, jolloin vaimo elää konserttivireessä kuten morsiusaikanaan, panee parhaansa kodinhoitajana, määrää joka päivä puolisoksi kuumaa liharuokaa — jopa metsänriistaakin! — pukeutuu joka päivä vasta silitettyyn, puhtoiseen puseroon (hän meni naimisiin ennen »jumperin» valtakautta) ja kykenee yleensä säilyttämään kuherruskuukauden tunnun.
Verityn pariskunta säilytti tämän tunnun vuosikausia pienokaisensa, tyttären, syntymän jälkeen. Vieläpä lapsi teki sen entistäkin voimakkaammaksi. Pian hän oli kyllin vanha lepertääkseen järjetöntä lorua, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut.
»Mikä olet, Margaret-kulta?» kysyi äiti. »Sano isälle! (Kuuntele, armas!) Mikä olet nyt?»
»Merimiehen tytär», vastasi lapsukainen tanakkana merimiessinisessä villakankaisessa mekossaan, jossa oli parin sentimetrin levyinen, sininen sarssireunus.
»Niin. Entä miksi tahdot tulla?»
»Merimiehen vaimoksi.»
»Juuri niin! Entä miksi toivoi tulevasi?»
»Merimiehen äidiksi.»
»Mainiota!» kehui Jack Verity, nauraa hohottaen, otti lapsen syliinsä ja keinutti sitä niin, että ruskea tukka hulmahteli, samalla raiuttaen nuoruusaikojensa huvipaikka-laulua: