»Ritzissä» emme olleet yksityisessä huoneessa.
Cynthia oli selittänyt, että pitkä pöytä ruokasalissa, jossa saattoi nähdä kaikki muutkin päivällisvieraat, olisi paljoa hupaisempi.
Seurueessamme olivat: ensinnä tietysti Verityt, sitten sota-ajan jälkeiset nuorukaiset, jotka kymmentä päivää aikaisemmin olin kohdannut Verityjen vanutäytteisessä huoneessa, minä, setä Tom ja kookas, miellyttävä, lempeä-ääninen nuori mies, joka oli kävellyt kanssani Hill-kadulla, nykyajan lapsi, joka oli tuntunut jonkun verran eroavan toisista — nuori herra Mount. Hän istui vastapäätä minua. Toisella puolellani istui setä Tom ja toisella muuan Margaretin henkivartija, jolla oli sellainen kunnia, että häntä (hänen liikkuessaan kerhoissa ja ravintoloissa ja kävellessään Piccadillyssa) alituisesti erehdyttiin luulemaan Walesin prinssiksi.
Aluksi oli pöytäkeskustelu vähemmän vuoropuhelua kuin samaa epäselvää sorinaa, joka oli täyttänyt vanutäytteisen huoneen… Aluksi kuului vain seuraavanlaisia katkelmia:
… »Juokse hornaan, hylkiö! Missä sinä istumassa täällä ensimmäisenä iltana Luulin hänen olevan Ihmeteltävän kurja Nelson Avaimet oi katsohan tuota puolista urheilijakerholla Cochranin uusi esitys IH-meellinen Dempsey-nainen tuolla ihan kuin Tulen keskiviikko-iltana Margaretin leninki Phyllis Titmuss ei viereisessä pöydässä ei siellä; tuolla! kamalannäköistä väkeä täällä tänä iltana Eric, eikö niin? Minä MITÄ?»
Sillä välin Tom-setä haasteli minulle hiljaisella bassoäänellä valtamerimatkastaan Riosta Englantiin.
»Ei mikään vedä vertoja merimatkalle», erotin tarkkaillessani hänen merirosvonsilmäänsä, joka harhaili ympäri 'Ritzin’ salia. Se tähyili ylettömin kultakirjailuin koristettua huonetta ja lähetti tukikohtaansa, aivoihin, paljon huvittavia tietoja. Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, mitä Tom-setä piti kaikesta, koristeiden muutoksista, uudesta valaistuksesta, uusista muodeista, uusista hiuslaitteista, Englannin naisten kasvoista, joita oli alettu maalata paljon enemmän kuin hänen viimeksi käydessään kotimaassa. Mutta silmissään hänelle ominainen tuike ja äänessään entinen sointu hän edelleen kuvaili, kuinka kauniina »ilma pysyi koko matkan… hohtavan sininen… lintuja seurasi… myöskin delfiinejä, leikkien aallokossa, ymmärrättehän, uiden kilpaa laivan ympäri; niitä oli parvittain. Kokonaisia laumoja —» Taaskin vilkaisu ympäri salia.
Otaksuttavasti hän oli mielessään arvioinut, minkälaisia kaikki näköpiirissä olevien pöytien ääressä istuvat ihmiset ja Margaretin henkivartijat olivat luonteeltaan ja mitä he puuhasivat. Noiden hivutautisia muistuttavien, kalpeiden nuorukaisten kanssa hän tuli toimeen hyvin, pakisten heille moottoriveneistä ja merikelpoisista pursista. Saatoin miltei kuulla hänen koko ajan ajattelevan: »Mitä nämä oikeastaan ovat? Nuori Oddley? Läpikotainen tomppeli, mutta herrasmiehen näköinen, sille ei mahda mitään. Onko hän sukunsa ainoa elossaoleva jäsen? Mitenkähän tiluksille käy hänen hallussaan?… Tuo Margaretin kanssa keskusteleva nuorukainen näyttää varsin vilpittömältä; mutta hänen kerrotaan aikovan suorittaa lainopillisia tutkintoja. Entä tuo toinen, punatukkainen miekkonen? Hänen isänsä lienee ansainnut rahaa. Tuo insinööri. Toivottavasti hän menestyy, mutta sillä alalla on kaikkialla kiihkeä kilpailu.» Hän ja pöydän toisella puolen istuva nuori Mount nyökkäsivät toisilleen hyvin ystävällisesti.
Sitten hän virkkoi minulle: »Tuossa on tämän joukkion miehevin mies.»
Arvelin hänen alkavan pohtia sitä asiaa, mutta hän siirtyi kuvailemaan erästä matkaansa Tyynen meren poikki, jolloin hän seitsentoistavuotisena nuorukaisena, oli ansainnut kyydin työskentelemällä merimiehenä.