Istuessani muka silmäillen ruokalistaa muistelin mielessäni niitä ruokia, jotka olivat olleet maukkaita tässä päivällispöydässä istuvien nuorten tennistä pelanneista, metsästystä ja murtomaajuoksua harrastaneista vanhemmista, sanokaamme, viisikolmatta vuotta sitten.
Ajattelin sunnuntaisin tarjottua, punertavan ruskeata paistia ja pihisevän kuumaa yorkshireläistä vanukasta; kuinka murea olikaan sen kuori ja kuinka pehmeä sisus!
Vihreitä herneitä: ne ensin! Isoja, meheviä palleroita, vihreämpiä kuin mikään kasvi. Niihin oli keitettäessä sekoitettu hieman sokeria ja niitä ympäröi tummanvihreä, äärimmäisen pehmeä kiehkura, valmistettu mintuista, jotka olivat luovuttaneet kaiken tuoksunsa tehdäkseen täydellisen vieläkin täydellisemmäksi!
Porkkanoita! Tuoreita porkkanoita hakattuina hyvin pieniksi kuutioiksi ja pantuina teekuppiin, niin että laitos näytti hiekkapasteijalta! Ilman kastiketta, ilman mitään sekoitusta! Ne olivat suloisia…
Hillovanukasta! Ah, höyhenenkevyttä munuaisrasvaa, joka pihisi herkullisesti granaattipunaisen luumuhyytelön seassa! Ja kaiken päällä vispikermaa! Jotkut tiputtivat vielä sokeria ylelliseen, kermakastikkeiseen hillovanukkaaseen, jota heille kotona tarjottiin.
Koulussa oli tämä jumaltenruoka tietystikin tehty yksinkertaisemmaksi ja vaatimattomammaksi…
Unohtaen hetkiseksi, millä vuosisadalla elämme, kallistuin taaksepäin ja sanoin nauraen Violet Veritylle:
»Muistatko 'Keitettyä pienokaista’?»
»Enpä taida koskaan lyödä vetoa kilparatsastuksessa», kuului Margaretin äidin hajamielinen vastaus eläintarhaa muistuttavassa hälinässä. Vain taivas tietää, mistä hän luuli minun puhuneen.
Pian johtui mieleeni karkeista jauhoista leivottu leipä; pehmeät, kovakuoriset, maukkaat palaset, joiden päällä oli kinoksittain maatiaisvoita!