Hän oli »seurueen elävöittävä sielu» (kuten sanottiin silloin, kun olin nuori ja järjetön).
Purppuranvärisen savuke-imukkeen heiluessa tulipunaisten huulien välissä hän jutteli juttelemistaan Margaretin tarkkaavasti kuunnellessa hänen sanojaan. Margaretin henkivartiosto ihaili Cynthiaa eniten Margaretin jälkeen. Cynthia oli persoonallisuus ja mahti. Hänen sanansa olivat painavia. Cynthia oli vaikuttava tekijä heidän kaikkien elämässä suu auki töllistelevästä veljestään alkaen aina hillittyyn rouva Verityyn saakka. Mutta minun mielestäni siinä tytössä ei ollut lainkaan tyttömäistä. Hänen puheensa näytännöistä ja äsken ilmestyneestä »Garconnesta», hänen pukunsa, monokkelinsa, asentonsa, harrastuksensa, koko häntä ympäröivä ilmakehä ei viitannut luontaiseen hilpeyteen, ei edes luontaiseen kevytmielisyyteen, vaan johonkin harkittuun, johonkin, mikä oli hankittu kaunotarten kammioissa, taiteilijaseuroissa ja — niin, ooppiumipesissä. Hän oli ruumiillistuneen teennäisyyden esikuva.
Cynthia Oddleyn hilpeys ei ollut nuoruuden pursuavaa eloisuutta, joka on kuin naurua helkkyvä, kohiseva vuoristopuro, vaan se tuntui harkitulta, ikäänkuin kemikalioiden nostattamalta vilkkaudelta.
Se näytti elähyttävän seuruetta. Muut seurasivat hänen jälessään, ja minusta tuntui, että tuolla tytöllä, jonka vasen käsi oli muodikkaassa hihassa, oli vielä jotakin mielessään.
Tämänkin äärimmäisen nykyaikaisen Cynthian seurassa oli tuike silmäinen Tom-setä kuin kotonaan, pakisten hänen kanssaan tanssimisesta eri kulkuväylien laivoilla. Mutta koko ajan tunsin, että vanha merimies pystyi ihan yhtä hyvin arvostelemaan Cynthian kuin aterian ruokalajien laatua.
III
»Ei mikään anna ihmiselle susimaista ruokahalua niin hyvin kuin meri-ilma», lausui Tom-setä minulle kohta. »Näytän olevan koko seuran suurin syömäri tai oikeammin ainoa. Margaret oli ennen herkkusuu. Nyt hän ei maista paljoakaan koko ateriasta, vai mitä? Hänelle ei ruoka maistu.»
Sen olin pannut merkille.
Tänä iltana ei Margaret Verity ollut ainakaan herkkusuu! Istuen sohvallaan hän oli juonut Martini-viininsä (kaksi pikaria) ja tyhjentänyt samppanjalasinsa. Ruokalajien välillä hän pureskeli suolattuja manteleita ja poltti jokaisen ruokalajin jälkeen (pitkän, norsunluisen imukkeensa nenään kiinnitettyjä) voimakastuoksuisia savukkeita. Keittoon hän ei koskenutkaan; söi suikaleen kalaa, pannen siihen runsaasti kastiketta, ja murusen lintupaistia. Jäätelöä hän ei huolinut lainkaan ja jätti jälkiruuasta puolet tähteeksi. Sikäli kuin huomasin kelpasi hänelle vain voileipäpöytä, futuristisen maalarin palettia muistuttavalla tarjottimella olevat, kirjavat ruuat, tulipunaiset, harmaanvihreät, punaisen ja rikinkeltaisen kirjavat, helmiäisen- ja teräksenhohteiset, veripunaisen ja kerman väriset hakkaukset. Ne kaikki olivat väkevästi maustettuja suolalla, hapoilla, etikalla ja pippurilla. Niitä olisi tehnyt mieli pitämään kiihoitusaineina vanhahkojen, ruuansulatushäiriöiden vaivaamien henkilöiden käytettäviksi. Mutta juuri niitä tuo yhdeksäntoistavuotinen tyttö nautti ateriakseen.
Aika on muuttunut, ja ruokahalu on muuttunut!