Tuolla hän tanssi foxtrottia yllään nykyaikainen muunnos tuon egyptiläisen keimailijattaren hepenistä, jonka kauneuteen aika ei pystynyt ja jota tavat eivät jaksaneet tehdä vanhanaikaiseksi… Mikä asu olisi voinut näyttää vähemmän sopivalta tälle lakastuvalle lapselle?

Silmäilin hänen sfinksiä jäljittelevää päätään muiden päitten välitse tanssijoiden kiertäessä ohitseni hehkuvien lamppujen himmennetyssä valossa. Silmäilin hänen kasvojaan. Ne olivat ilmeettömät kuin naamari ja ikäänkuin maalatut! Mutta niiden teennäisyys ei ollut pahin seikka. Tahmea huulipuna, paksu ihojauhe-kerros, kulmakarvojen mustat maalikokkareet ja hyasintinsininen voide silmäluomissa olisivat niin nuorella tytöllä saattaneet näyttää sukkelalta naamiolta, jos ne olisivat koristaneet pyöreäposkisia, silkkihipiäisiä ja iloisia kasvoja. Mutta maalauksesta ja kaunistavasta valaistuksesta huolimatta näkyi, että Margaretin piirteet olivat vääntyneet, kellertävät ja jännittyneet. Ja, mikä pahempi, hän oli ikävystynyt. Huvitusten tavoitteluako? Se tavoittelu oli kylläkin paikallaan, mutta mikä huvitus tekisi hänet hilpeäksi? Missä hänelle sopiva pursuava iloisuus? Kun hän kerran tanssi ohitseni, kuului hänen naurunsa soiton seasta. Se kimeä hilpeyden tuulahdus ei kuvastunut hänen silmistään. Ärtyneinä hänen pienet, soikeat kasvonsa vilahtivat milloin minkin ihailijan olkapään takaa, milloin Clauden, milloin Ericin, Pisaraan, Tyngän, Prinssin… ihailijoiden, joista yhden tai useamman tai kaikkien seurassa tämä tyttö vietti aikansa päivät pääksytysten ilman vanhemman valvontaa!

Toiset ajat, toisenlainen valvonta.

IV

Kuinka lohikäärmemäisen ankaraa nuorten tyttöjen valvonta aikoinaan olikaan! Tunnettu huimapäinen seikkailija sir Richard Burton piirsi vapisevin käsin liidulla seinään sellaisen tytön luettavaksi, jolle hän ei vielä ollut esitelty, mutta josta oli tuleva hänen elämänsä määräävä tekijä, kysymyksen: »Saanko puhutella Teitä?» Hänen Isabelinsa (joka jo oli valmis seuraamaan häntä kautta koko Aasian) ei tohtinut vielä rikkoa perinnäistapoja vastaan. Vuorostaan hän tarttui liituun. »Ette; äiti ei pitäisi siitä.» Myöhemmin heidän yhteinen elämänsä oli maailman romanttisimpia.

Isabelin äiti pelkäsi sukupuolen pakanallista vaikutusta kuten tulta, sähköä, tulvia — voimia, jotka tuhoavat mantereita, joskin ne palvelevat koteja. Rajoitukset eivät olleet turhan vuoksi. Nykyisin ne rajoitukset muistuttavat roomalaisten patorakennusta, joka on lähes kilometrin päässä rannasta, kaukana nousuveden ulottuvilta. Jotakuinkin jokainen nuorukainen voi (jos tahtoo) järjestää niin, että voi tutustua melkein kehen hyvänsä oman yhteiskuntaluokkansa tyttöön. Melkein kaikki tytöt seurustelevat oman mielensä mukaan miesystävien kanssa miltei mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Nuoret tahtovat olla nuoria, sanovat he; nuoret ovat aina olleet samanlaisia — mutta heitä ympäröivät olosuhteet eivät enää ole samanlaiset. Victoriankin hallitusaikana sykki kapinallisia sydämiä, mutta silloin ei ollut sivuvaunuja. Sivuvaunut, yökerhot ja huvit ovat vaikuttaneet nuorten alituista kiistaa nostattaneeseen elämään. Nykyisin he lukevat mitä haluavat, pöyristyttäviä romaaneja ja vertahyydyttäviä tosikertomuksia (jotka kummatkin lastemme lapsenlapsista jo tuntunevat uskomattoman värittömiltä). Nykypäivinä he keskustelevat keskenään pahamaineisesta Freudista ja mistä sukupuolikysymyksistä hyvänsä. Vieretysten he istuvat katselemassa restauratioajalta kaivettuja tai Keski-Euroopan imeliä näytelmäkappaleita. He tanssivat lakkaamatta, ja jollei heillä silloin olekaan posket vastakkain, niin se johtuu yksinomaan siitä, ettei se enää ole nopeasti vaihtuvan muodin mukaista. Leikkiä ja työntekoa he tuskin erottavat toisistaan. Kukaan ei näe vaaraa… Eihän tosin vanha vaara (nimittäin se, että jos poika ja tyttö joutuvat olemaan yhdessä, heissä helposti äkkiä leimahtaa kaikki esteet särkevä intohimo) uhkaakaan Margaretin oloissa elävää tyttöä.

Toiset ajat, toiset vaarat.

* * * * *

Tähän kohtaan sopii kertomus, jonka paljoa myöhemmin kuulin setä
Tomilta.