»Ja Jackisi oli komein nuorista miehistä, joita ikinä on mennyt merille… Minkälaisia lapsenlapsia luulet saavasi. Pieniä vätyksiä… Oddleyn tapaisia?»
Pehmeässä huoneessa syntyi äänettömyys. Mitä olisi Violet saattanut vastata?
»Violet, rakas, se perhe on aikansa elänyt. Siitä näkyy selvät merkit sen viimeisessä pojassa ja tyttäressä. Aikansa elänyt — kuollut. Miksi pönkittää sitä terveellä verellä — jos suot anteeksi sekavan vertaukseni? Miksi solmia avioliitto sen kanssa? Tuo nuori nais-ilkimys panee parhaansa saadakseen sen toimeen. Miksi pitää häntä täällä?»
»Talo on Margaretin», huokasi äiti heikosti. »Lapsi-kulta on niin uskollinen, niin avokätinen ystävilleen. Hänestä on luonnollista, että hän maksaa Cynthian pukulaskuja. Niin! Ihan tahtomattani näin maksuosoituslehtiön kannat. Hän pani lehtiön taaskin äsken väärään paikkaan, lähetti sen keittiöön muotilehtikasassa. Näin että hän oli osoittanut neiti Cynthia Oddleylle tuhannen sata puntaa —»
»Mitä?»
»Liian paljon, eikö olekin? Taidan… minun täytyy… minä teen sen», päätti rouva Verity vapisten. »Puhun Margaretille siitä.»
V
Se myöhästynyt puhelu hellytti kyyneliin — ei Margaretia, vaan rouva
Verityn.
Saaden sen jälkeen kiihkeän rakkauden puuskan, jollaisia hänellä oli harvoin, tyttö sitten kietaisi kätensä kovasti koetellun äitinsä ympärille ja soimasi itseään siitä, että hän kohteli petomaisesti enkelimäistä äitiään.
'Hyvyytes minut pahentaa,
sen osan jotkut naiset saa.'