En usko, että tyttö olisi välittänyt sen enempää, jos myöskin Cynthia, hovimestari Benson, Tom-setä ja koko henkivartiosto olisivat olleet samassa huoneessa.
Pehmeäseinämäistä lipasta muistuttava huone oli (jos mahdollista) vieläkin sekavamman tuntuinen kuin sinä iltapäivänä, jolloin kävin siellä ensi kerran.
Se oli täpötäynnä nauhoilla koristetuissa koreissa olevia kuihtuvia kukkasia (henkivartioston lahjoja), sinne tänne heiteltyjä kuvalukemistoja, keltaisia ranskalaisia kirjoja, sokerileivos-röykkiöitä, rasioittain varhain kypsytettyjä mansikoita, osittain syötyjä päärynöitä, lautasia, jotka olivat tummina rypäleiden jätteistä ja joita peitti tavanmukainen tupakanporo- ja savukkeenpätkä-kerros, ja lisäksi oli puolilleen juotu lasi bovrilia ja soodaa. Armias taivas, kuinka ummehtunut ilma siellä oli! Lasiverhon takana loimusi takkavalkea savupiipun puoliväliin saakka. Margaretin ollessa yläkerrassa oli paksuverhoisten ikkunoiden sallittu olla auki, mutta nyt ne oli taaskin visusti suljettu. Sohvan hyllyvien pielusten seasta ei Margaretista näkynyt paljoakaan muuta kuin pehmeä, sekava, tummanruskea tukka, pienet, kalpeat kasvot ja toisen käden valkea ranne.
Claude Oddley, joka aina sisään astuessaan suuteli Margaretin kättä, tehden ranskalaiselta opettajaltaan oppimansa liikkeen, piti yhä kädessään tytön hervottomia sormia.
Jos rouva Verityn nuoruusvuosina tyttö olisi sallinut nuoren miehen pitää kättään, olisi se ollut kiehtovan sopimatonta. Mutta antaessaan kätensä ihailijoilleen ei Margaret tehnyt sen kummempaa kuin ojentaessaan jollekulle henkivartijoistaan soopelivaippansa pideltäväksi tai kilisevän, kultaisen helynippunsa katseltavaksi. Sen enempää ei hänestä ollut sekään, että hän äitinsä ja äitinsä ystävättären näkyvissä loikoi sohvalla sormet sellaisen nuoren miehen kädessä, joka oli jo kaksi vuotta vakuuttanut rakastavansa häntä ja joka ilmeisesti aikoi pitkittää kosiskeluaan.
Loordi Oddley istui hänen jalkojensa juuressa lempipaikallaan, mustilla, kullanvärisillä ja kellanpunaisilla kirjailuilla koristetulla lattiapieluksella. Hänen allaan ristissä olevat jalat olivat yhtä veltot kuin Claude-nukella, joka nyt oli viskattu hyljättyyn asemaan sohvan päähän; hänen kultatukkainen päänsä oli painunut heikolle rinnalle. Hän ei ollut epämiellyttävä, tämä nuorukainen, vaikka hänen asentonsa oli niin ryhditön, että minusta hänellä näytti olevan lämmin makaroonipuikko siinä kohdassa, missä useimmat ihmiset pitävät selkärankaa.
»Odds», äänsi hänen sydämensä valtiatar venytellen. »Sinun tullessasi olin alkamaisillani keskustella pyhästä aviosäädystä (en ymmärrä kuitenkaan, miksi se on pyhä) nuorekkaan äitini kanssa —»
Heti alkoi rouva Verity näyttää hermostuneelta. Eikä kummakaan, jos ajatellaan ensiksikin, että hänen kaltaisensa naisten mielestä rakkauden ja avioliiton lumivuoria ympäröi ruusuinen, pyhä utu, jota ei saa häiritä ja jota lähestyttäessä he kuiskaavat: »St — rakas, st!», ja otetaan huomioon nykyajan nuorten tutkiva esiintyminen, kun he (kuvaannollisesti puhuen vuoristosaappaat jalassaan, alppisauva kädessään ja kiirivät luikkaukset huulillaan) tunkeutuvat tuolle pyhälle, koskemattomalle alueelle.
»Vain niin! Älkää salliko minun keskeyttää syvämielistä puheenaihettanne! Jatkakaa toki!» vastasi nuori Oddley. Panin (kuten jo aikaisemminkin olin tehnyt) merkille, että hänen äänensä oli miellyttävä. Hiljainen, mutta selvä. Täysinäinen kuin rykmentinmarssin sävel, joka kertoo entisaikain uljuudesta, mainetöistä ja traditsioneista. Sillä tavoin lienee vuosisatoja sitten puhunut se sir Claude Oddley, joka oli nuoren Henrik-prinssin läheinen ystävä. Samalla tavoin lienevät soinnahtaneet kansalaissodassa kaatuneiden Oddleyden komennussanat. Sellaisen äänen ainesten kokoaminen vaatii enemmän kuin kolme tai neljä miespolvea, ja se rappeutuu viimeisenä kaikista sukupiirteistä. Mutta sellaiset yksityiskohdat jäivät Margaretilta huomaamatta, silloinkin kun hänen ihailijansa (pilailevaan tapaan, joka salasi asian oikean laidan) vetosi hänen äitiinsä: »Rouva Verity, ettekö ole yhtä mieltä kanssani, että Peggy tekisi hyvän siirron, jos menisi avioliittoon nuorena?»
»Rakas», pilaili Margaret sellaiseen tapaan, että se riisti koko sulon ja merkityksen kielemme suloisimmalta ja merkitsevimmältä sanalta. »Rakas, harhaantunut Odds-rukkani, olen jo ilmaissut äidille, etten uneksikaan meneväni lopullisesti avioliittoon, ennen kuin olen kypsynyt, vähintään seitsemänkolmatta ikäinen nainen.»