»Jolloin minä olen yhdeksänkolmattavuotias. Totisesti», valitti Claude
Oddley, »se on liian pitkä odotusaika miehelle».
Miehelle? Verenvähyyttä potevalle pojalle. Joka tapauksessa sairaloiselle pojalle. Johtuipa sisaren kiintymys Margaretiin mistä syrjävaikutteista tahansa, Clauden tunne oli vilpitön. Katselin tätä nuorukaista hänen istuessaan selin minuun, joten näin vain hänen sileän, kultatukkaisen päänsä, silkkisen paidankauluksen kapean, sinisen juovan ja indigosinisen, olkapäiden kohdalta täytetyn nutun peittämän hennon selän. Mikä hän oli? Karkeasti sanottuna tuhlari, elämän harrastelija. Hänellä ei ollut kyllin aivoja mitään ammattia varten eikä riittävästi rahaa voidakseen menestyksellisesti näytellä kullasta kilisevää tyhjäntoimittajaa. Mitä hänessä oikeastaan oli? Jonkun verran hyvää sukuperintöä, julkisessa koulussa hiotut tavat ja nykyhetken kielenkäyttö ja muodit. Vieläkö mitään muuta? Kyllä. Rehellinen, poikamainen rakkaus tuota elinvoimiltaan heikkoa tyttöä kohtaan.
Ei tosiaankaan ollut Margaretin vika, jollei hän voinut vastata Clauden tunteisiin. Mutta terveempi tyttö olisi tuntenut sääliä, kunnioittavaa sääliä hänen vilpittömyytensä tähden.
Margaretista, joka ei kyennyt antamaan sitä, mitä ihmiset nimittävät rakkaudeksi, ei toisten rakkaus nähtävästi tarvinnut osakseen lempeätä kohtelua.
»Sinä olet varma, että aion tulla juuri sinun puolisoksesi», sinkautti hän. »Kovin toiveikas, eikö olekin, hyvät rouvat?»
Rouva Verity punehtui hieman harmahtavaa tukkaansa myöten, hymyili nolostuneena ja sopersi koneellisesti jotakin maidosta tai sitruunasta. Korkean, silkkisen teekannunhuupan takana hän kuiskasi minulle kahdenkeskisesti: »Olisin mieluummin kuollut — lapsi-kulta ei rakasta kylliksi ollakseen kaino!»
Entä Claude Oddley? Hän puolestaan rakasti liian paljon ollakseen kaino. Ikäänkuin saapuvilla ei olisi ollut ketään muita, nosti hän tytön sormia melkein kuin olisi aikonut hangata niitä nuorekkaan poskensa kuoppaa vasten. »En voi lakata toivomasta, Peggy!» vakuutti hän. »Todella, Peggy, toivon, että jos jatkan kyllin kauan, niin sinä —»
»Niin minä?»
»Jonakin päivänä sittenkin huomaat tulevasi vaimokseni.»
»Minkälainen jäljittelijä oletkaan! Tuon 'huomaat' -sanan olet lainannut Cynthialta. Siitä olen varma. Cynthia aina sanoo, ettei rakkausasioissa todella tehdä mitään. Ihmiset vain 'huomaavat tekevänsä' sitä ja sitä. Minkä tähden en minä voi? En ole koskaan huomannut.»