»Haluatko sitten?» kysyi Claude innokkaasti. »Tahdotko, Peggy?»
»Luonnollisesti tahdon! Tahdon huomata tekeväni kaikkea juonikasta!»
(Juonikasta! Kohtaloita muovaava intohimo?)
Suurine, liioitellun teennäisine silmineen Margaret katseli Clauden heikon olkapään ylitse.
Hän jupisi: »Onkohan rakastuminen niin huvittavaa kuin väitetään vai onkohan se puolittain lörpöttelyä?»
(»Huvittavaa!» Miesten ja naisten elämänmuuttaja tai tuhoaja?)
»Koeta, Peggy, koeta!» Poika punastui kiihkeästi rukoillessaan. Hän ojensi velttoa makaroonipuikkoansa, niin että se enemmän muistutti selkärankaa, ja sijoittui suorempaan asentoon. Tarttuen Margaretin toiseenkin käteen hän hiljensi ääntään (mahdollisesti kuvitellen, ettei se kuuluisi muille rouva Verityn hiljaa pakistessa toisen vieraansa kanssa). Mutta sittenkin selvästi lausutut tavut kantautuivat korviini: »Anna minulle tilaisuus näyttää sinulle, Peggy, sinä, hyvä ystävä!… Sinä saattaisit..-. Tee se!»
»Otahan kakkua, ennen kuin se jäähtyy!» kehoitti rouva Verity minua epävarmasti. Näin, että tämä romanttinen, palava, sulkeutunut sielu tunsi tuskallisempaa ujoutta kuin koskaan viimeisen koulussa viettämänsä lukukauden jälkeen.
Kokonaan unohtaen meidät jatkoi nuorempi polvi kaksinpuheluaan.
»Niin, kuulehan!… Tätä on jatkunut kokonaisia iäisyyksiä… Kahden vuoden ajan olen sentähden ollut kuin kuolemankielissä», selitti Claude Oddley äänellä, jota vain yhden naisen maailmassa — ainakin vain yhden naisen kerrallaan — olisi pitänyt kuulla. Se ääni oli liian tunteikas, liian rajun kiihkeä löytääkseen sopivia sanoja tai edes minkäänlaisia sanoja.