»Minun on noudettava nenäliina», huudahti rouva Verity, nousten kiihtyneenä pystyyn. »Oletko nähnyt sitä — sitä — sitä makuukamarini uutta, mustaa lasilaitetta?»
»Vi, minne olette menossa?» kysyi tytär, heilauttaen päänsä taaksepäin sohvan reunaa vasten ja katsellen sitten kasvot ylösalaisin meitä meidän poistuessamme. »Aiotteko lähteä? Kuinka verraton Victorian aikalainen! Juoksee pakoon meidän tähtemme! Taivaan tähden, juokaa vain teetänne! Niin, ja eikö minulle voida sekoittaa pientä ryyppyä? Älkää syöksykö ujoina huoneesta pelkästään sen vuoksi, että Claude sattuu kosimaan! Hänellä on sellainen tapa; hän ei, ihan rehellisesti, tiedä, milloin hän tekee niin.»
»Sinähän et tiedä, mitä teet. Kuulehan… voisithan ainakin vastata minulle. Voisithan ainakin ilmaista miehelle, luuletko koskaan voivasi… voitko?»
Tähän liikuttavan käheään vetoomukseen tuli vain velton venyttelevä vastaus: »Miten voisi kukaan innostua asiaan, ennen kuin on saanut ainoatakaan cocktailia, kun on juuri äsken ollut kuolemaisillaan ja kuumeessa? Miten voisin tietää, mitä todella tahdon?»
»Milloin sen tiedät? Milloin ilmoitat sen minulle?»
»Kuinka kiusallinen olet, Odds! Myöhemmin.»
»Mietitkö asiaa tämän yön seudussa, niin että voit antaa vastauksen huomenna?»
»Rakas olento, jokainen 'huomiseksi siirretty sana' on aina 'ei'. Enkä sitäpaitsi jaksa nykyisin ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä minun on sullottava mukaani ulkomaille —»
»Vastaatko minulle Nizzassa?»
»Niin, milloinkas siellä ollaankaan? Kahden viikon kuluttua. Jos muistutat minua, niin kenties sanon sen Nizzassa.» Hän taivutti päänsä jälleen taaksepäin. »Todella, Violet, ei teidän tarvitse arkailla istuessanne kuuntelemassa tämän liikuttavan jutun loppua. En aio suostua Clauden kosintaan tällä hetkellä!»