»Aarteeni», leperteli Margaret, ja hänen sävynsä muistutti Violet Verityn ääntä, kun tämä kuhersi pienokaisensa teekannunverhon muotoisen päänalusen ääressä. »Aarteeni! Arvasitko, sinä että puhuttiin Ju-Julle?»
Tuhahdettuaan toistamiseen Ju-Ju koetti lipaista kurjenpolven terälehden kaltaisella kielellään nuoren emäntänsä kasvoja.
»No, Peggy! Ei, ei; pois sellainen! Älä!» huusi Claude Oddley kiivaasti. »Työnnä se lattialle! Työnnä se elukka-paha lattialle! Pikku peto!»
»Elukka?» kertasi Margaret moittivasti, kallistuen hyväilemään lempikoiransa päätä ja lerppakorvia. »Käy kiinni häneen, Ju-Ju! Sanoiko hän sinua pedoksi!? Pure häntä! Pure häntä kovasti!»
»Vou!» kajahti Ju-Jun vähäinen ääni.
Emäntä laski sen hellästi syrjään pielukselle ja tunnusteli ketjujaan ja kiliseviä helyjään. Otettuaan kultapuitteisen pikku peilin ja nefriitistä ja helmiäisestä valmistetun huulipuikon hän alkoi hieroa oikullisen, kukkamaisen suunsa ympärille »punaista vahaa», kuten hänen ystävänsä, prinssin kaksoisolento, sitä nimitti.
Hänen vielä käsitellessään työkalujaan hapuili Claude Oddley uudelleen hänen käsiään.
»Peggy!»
Nuorukainen polvistui sohvan viereen ja jatkoi hiljaa:
»Täytyykö sinun antaa minun kärsiä tällä tavoin? Täytyykö sinun? Etkö voisi 'huomata' olevasi herttainen minua kohtaan, meneväsi kanssani kihloihin, ennen kuin täytät seitsemänkolmatta? Kuulehan, etkö voi koettaa käsittää… Entä, jos tänään? Nyt on onnekas päivä… Entäpä, jos tänään?»