Tietysti oli mahdotonta kuvitella häntä siihen asemaan yhtä vähän kuin hän itse saattoi ymmärtää senlaatuisia rakastajia, jotka pitivät luvallisina sellaisia intohimoisia suudelmia, että niihin sopi säe:
»Ja jos se nähdään, siitä viis!»
Sellaisia hän olisi pitänyt epäiltävinä. Hän ei edes tiennyt sen merkitsevän, ettei hän itse ollut läheskään kylmä. Hänestä hyväilyt olivat ihan liian hämmentäviä. Hän ei olisi voinut sietää kolmannen henkilön läsnäollessa vähäisintäkään hyväilyä, ei edes hyväilevää äänenvärinää.
Mutta hänen tyttärensä Margaret — tuossa hän loikoi! Hiukan huvitettuna. Hieman imarreltuna! Häntä ei häirinnyt silminnähtävästi kiihtyneen nuoren rakkauden läheisyys.
Miesten on vaikea uskoa, kuinka äärimmäisen turtina tytön tunteet voivat nukkua. Usein tietämättömyys pukeutuu keimailuun, tahallisen kevytmielisyyden, jopa viehättävän julmuudenkin muotoon.
Margaretin tunteiden heräämistä olivat huono terveys, liikarasitus ja epätyttömäiset »hermot» viivästyttäneet siinä määrin, että hän saattoi kiusata palvojaansa ihan samalla tavoin kuin kaksivuotinen poika repii kappaleiksi ilkeän hyönteisen. Mietin…
Äkkiä hätkähdin, niin että pudotin teelusikkani.
»Oi, sinä rakas!» oli Margaret huudahtanut vihdoinkin perin vilkkaana.
»Oi, sinä herttainen olento!»
Vain hetkinen sallittiin meidän kuvitella, että hän puhui nuorelle miehelle. »Katsohan 'lemmikkiä’!» ilakoitsi Margaret. »Se on hauskin lahja, mitä Eric on minulle ikinä antanut.»
Tällöin »lemmikki» pisti henkevöityneen päivänkukan tavoin päänsä esiin kahden pieluksen välistä. Sitten »lemmikki», Margaretin uusi pekingiläinen koira, kiskoi peitteiden verhosta pientä vaakunaleijonaa muistuttavan ruumiinsa, pudisti renkailla varustettuja korviaan, mulkoili ympärilleen pullottavilla, kiiltävän mustilla silmillään ja päästi sarjan sointuvia pärskähdyksiä.