»Enpä välitä, vaikka olenkin aluksessa, kunhan se vain ei ole liikkeessä.»
»Se ei lähde liikkeelle vielä ihan heti, neiti Verity», vakuutti isäntämme.
Margaret olisi saattanut olla innostuneempi, jos pursi olisi ollut jonkun muun. Alusta alkaen hänellä oli sellainen vakaumus, että nuori Mount oli nolaamisen tarpeessa. Kenenkään sitä ilmoittamatta hän tunsi, että Mount oli pysynyt häneen nähden täysin kylmänä ja ettei hänen olisi voitu laskea missään olosuhteissa, olipa hän sitten kihloissa tai ei, liittyvän Margaretin henkivartiostoon. Siihen aikaan neiti Verityllä oli sellaisen tytön turhamainen valloitushalu, joka käsittelee miehiä kuten päänahkoja tai orjia. Siispä hän oli haluton. Hän piti armonosoituksena sitä, että hän laski korkeakantaisen kenkänsä (jonka päällisenä oli vain valkea hihnaristikko) tämän purren kannelle, alentui velttona istumaan pehmeässä tuolissa aluksen kajutassa, jätti punaisen puolikuunmuotoisen huulivoide-merkin Mountin kahvikupin reunaan ja painoi Mountin pienen hopeahaarukan kermaleivokseen, samannäköiseen kuin ovat laipiokoristusten pilvet, joiden reunalla Amorit leikkivät pää alaspäin.
»Wallace juoksi Nizzan kaikissa sokerileipomoissa löytääkseen leivoksia, joista hän luuli nuoren naisvieraan pitävän», sanoi Mount Margaretille, hymyillen hauskaan tapaansa.
Margaret tiedusti raukeasti: »Kuka on Wallace?»
»Nyt hän on minun muonamestarini. Ennen hän oli Charles-veljeni palvelija, hoitaja, hänen oikea kätensä.»
»Ahaa! Hän oli junassa sinä aamuna. Taidan muistaa hänet», virkkoi Margaret veltosti. Hän laski haarukan kädestään, jättäen kolme neljäsosaa Choux à la crème-pilvestä lautaselleen. Ikävystyneenä teehen ja seuraan hän nojautui pielusta vasten, hylkäsi Mountin tarjoaman ja otti omasta kotelostaan ruusuisen, tuoksuavan savukkeen.
Paljastamatta tarkastavan häntä painoin mieleeni, millaiselta hän näytti sinä iltapäivänä, hyvin tietäen (minkä nyt tunnustan), etten näkisi Margaret Verityä uudelleen pitkään, hyvin pitkään aikaan ja etten enää hyvin mahdollisesti milloinkaan näkisi häntä ihan samanlaisena.
Tuossa hän venyi lähinnä Tom-setäänsä, tanakkaa, päivettynyttä, sammaltukkaista, valpasta merirosvoa. Hänen vastassaan istuvan Mountin älykkäillä, miellyttävillä kasvoilla oli tavallinen, perin kiihkoton ilme ikäänkuin hän olisi katsellut lasikaappiin sijoitettuja, löydettyjä ja nimilipuilla varustettuja troopillisia lintuja.
Margaretin yhä oli kokonaan valkea, perin mannermaan kuosin mukainen puku. Hänellä oli vyöllä varustettu, valkea, silkkikudoksinen puku ja siinä sidoin muodissa ohut taskuläppä sillä kohdalla, jossa hänen vasen rintansa otaksuttavasti oli. Siihen oli kirjailtu koukeroiset nimikirjaimet (M. V). Hameen liepeessä oli myöskin käsin ommelluista, juoksevista marakateista sommiteltu reunus. Tämän yllä oli paksumpi, väljä, valkeasta jersey kankaasta valmistettu vaippa, jossa oli ultradekoratiivinen Poiret-vuori, tavattoman laaja kaulus ja röyhelöt valkeasta apinannahasta. Valkeana kukkaskruununa reunusti hattu hänen pieniä, sairaloisia kasvojaan, joiden kalpeutta ja — mainitkaamme ne viimeisen kerran — pisamia verhosi ihomaali. Siro hattu oli vedetty suurille, harmaille, etäällä toisistaan oleville silmille, joista paksulti maalatut kulmakarvat riistivät kaiken pehmeyden ja paljon nuoruudentuntua. Mutta kaikesta siitä huolimatta hän näytti hyvin nuorelta, hyvin somalta, hyvin kaihoiselta ja riutuneelta, kuihtuvalta, valkoiselta ruusulta, himmenevältä helmeltä. Tämän kuvan yksityiskohdista ei pidä unohtaa tytön helminauhaa, timanttineulaa, platinaista rannekelloa ja välttämätöntä kultaketjua, jossa heiluivat hänen helynsä, savuke-imuke, nefriittinen epäjumalankuva, onnenpossu, hevosenkenkä, peili, huulipuikko, jauherasia, kulmakarvasivellin ja pienoinen hajuvesipullonen.