Katsellen asuaan hämmästyneenä Margaret nousi pystyyn.
Taaskin hän silmäili ympärilleen; veteen saakka ulottuvat kalliot olivat ruusuisen punaisia kuin devoninen maaperä. Niiden seinämät rajoittivat pientä poukamaa. Kävellen vieläkin jäykästi hän katseli vankkaa, viettävää, vaaleata hiekkatannerta, jossa kimalteli auringonpaisteessa välkkyviä, pieniä näkinkengänsirpaleita. Nousuveden raja oli samanlainen kuin kaikilla rannoilla, missä se vain näkyy; siinä oli tavanmukainen reunus simpukankuorista, joiden seassa oli tummaa aaltojen työntämää meriruohoa, ajopuita, merisiilinkappaleita, vaaleita korsia ja tietystikin jonkun merilinnun hento, vaalennut luuranko, jossa eli vielä kiinni joitakuita märkiä höyheniä. Vain puolen askeleen päässä keinui rannalla valkeata vaahtoa. Margaretin takana kohosi toinen ruusunhohteinen kallioseinämä riemuisen kirkasta taivasta kohti, jossa leijaili kirkuvia lokkeja. Hän huomasi nukkuneensa tässä seinämässä olevassa onkalossa, joka oli varjostanut hänen päätään silloinkin, kun aurinko, hiipien lämmittämään hänen kasvojaan, oli luonut puolikuunmuotoisen sinertävän varjon kullankellertävän vaalealle hiekalle.
»Minun saareni! Vai joku muu saariko?» jupisi Margaret ymmällä.
»Hyvä Jumala, millaista täällä on!» kuten Miranda oli lausunut eräälle toiselle saarelle joutuneesta haaksirikkoisesta.
Vasta myöhemmin hän huomasi matkatavarat, jotka olivat pelastuneet samalle rannalle — minun pahvilaatikkoni, jota hän oli potkinut purren kajutassa ja joka sisälsi mitä alkeellisimpia, välttämättömiä tarve-esineitä. Hän liikkui sinne tänne. Kuten tavallisesti matkustajista, jotka ovat äskettäin nousseet maihin merellä olleesta laivasta, tuntui hänestäkin maa hiukan huojuvan ja keinuvan. Mutta se oli maata, siunatun vankkaa. Autuaallisen lämpöisenä tunkeutui päivänpaiste Margaretin villanutun ja leningin lävitse suoraan hänen virkistyneihin ytimiinsä.
Hänessä alkoi nyt herätä kaksi tunnetta — hänen oli hyvin nälkä ja hän oli yksin.
Hän mietti: »Missä ovat — missä ovat kaikki muut? Missä muut ihmiset ovat?
III
Ihmiset!
Ajatelkaa vain hetkinen, kuinka paljon ihmisiä oli ollut Margaretin ympärillä viimeisten kahdeksan tai yhdeksän vuoden aikana! Silloin saatte aavistuksen hämmästyttävästä muutoksesta, joka oli muovaava hänet toisenlaiseksi.