Sillä löytämättä on vielä sellainen lapsi, joka ei olisi salassa haaveksinut pääsevänsä arkioloistaan kauniille merensaarelleen.
Kaukana se on, hyvin kaukana, etäällä aterioista, maatapano-ajoista, »kuivista sukista», vielä kuivemmista läksykirjoista ja tuskastuttavista täysikasvuisista sukulaisista, jotka (nähtävästi muistamatta omaa lapsuuttaan) panevat omat kahleensa lasten kannettaviksi.
»Mielellään raastaen toisten haavehen osaansa omaan eivät tyydy —»
Sellaisilta me näytämme näistä haaveilijoista, joiden ikä vaihtelee viidestä viiteentoista vuoteen. Toisilla sitä jatkuu kauemmin, toisilta se loppuu jo aikaisemmin. Kaikilla heillä on kaipaus. Ja koska he eivät voi suunnata todellista laivaa vaarallisille merilleen ja etäisille tarumailleen, keksivät he pian sukkelamman keinon.
Sinisenä, sinisempänä kuin mikään tunnettu ulappa hohtaa heidän paratiisiansa ympäröivä laguuni; se on uskomattoman kaukana Brighton-lahdelta, Llandudnosta, Scarboroughista ja kaikista rantaseuduista, joissa heidän täysi-ikäiset omaisensa ovat heitä käyttäneet. Siellä on metsä sankempi kuin puistossa, johon heidät on raahattu »kävelylle» — helakamman vihreä kuin biljardipöydän verka iso-isän luona — voimakkaammin tuoksuva kuin rohdoskauppa, jossa heidän on käytävä ostoksilla olevan Nannyn seurassa. Kuinka paljoa ihanampaa siellä onkaan kuin tässä havainnollisessa tosielämässä, jonka yksityiskohdista se kuitenkin on sommiteltu! Sellainen on se keskinkertaisen lapsen mielikuvitussaari.
II
Kuten kaikki muut lapset oli myöskin sussexilaisessa huvilassa kasvanut pieni Margaret Verity vaalinut omaa haavettaan, armasta, salaista saartaan. Oi, kuinka ihastuttava se oli hänestä ollut! (Meidän kaikkien saaret ovat ihastuttavia meistä itsestämme; ne on ahdettu täyteen aarteita, niissä on eloisia seikkailuja, salaperäisiä unelmia, ne ovat armaan herttaisia, sillä siellä on kumppaninamme hän, aina sen mukaan, mitä sydämemme halaa.) Margaretin haaveksivien silmien eteen avautui tämä kuva nyt todellisena.
Niin, siellä oli sineä, kultaa ja vihreätä lehvistöä, kuten hän oli nähnyt tuhansissa unelmissaan ja haaveissaan. Huikaistuneena, sekavana ja unohtaen itsensä hän katseli kirkasta maisemaa. Hänestä tuntui samanlaiselta kuin saattaisi kuvitella sieluista tuntuneen Kharonin laskettua heidät maihin Lethe-virran toiselle rannalle. Mutta kun Margaret liikahti, puristi kätensä nyrkkiin ja ojensi raajojaan, huomasi hän olevansa elävä ja virkeä, vaikkakin hiukan jäykkä. Hänen ympärilleen oli kierretty miehen päällystakki, tummansininen, paksu ja varustettu lämpimällä turkisvuorilla. Se oli vedetty hänen kaulaansa saakka. Työnnettyään sen syrjään hän näki, kuinka tavaton hänen pukunsa oli.
Hänen valkeata, nelistävistä apinoista sommitetulla reunuksella varustettua leninkiään peitti merimiesten käyttämä, paksu, sininen, karheakudoksinen villanuttu, joka oli kovin väljä hänelle ja jonka rinnassa oli joitakuita tulipunaisia juovia. Sen alla kilisi hänen helynippunsa. Hän nosti kättään; helmet olivat vielä hänen kaulassaan ja pieni platinakello hänen ranteessaan. Kello oli seisahtunut kahdentoista kohdalle — minä yönä tai minä päivänä, kukapa sen tiesi?
Villanutun lisäksi Margaretin yllä oli lyhyt, karkea, ruskea, tweedkankainen hame. Sitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen. Tweedisen helman ja sen alta pilkottavan valkean trikookudoksen alapuolella oli pari paksuja, villaisia golfsukkia (hänen äitinsäkö?). Ne päättyivät kummallisimpiin jalkineihin, jotka milloinkaan olivat verhonneet tytön kohtalaisen isoja, mutta siromuotoisia jalkoja — kumisiin saappaisiin, jollaisia merimiehet käyttävät.